Olet täällä

Kolumnit

Sokkona treidaamista 90-luvulla ja euro populismihautomona

Ennenvanhaan ysärillä markkinoiden villi länsi oli valuuttamarkkinat. Markka-aikana kaikki ulkomaankauppaa käyvät yritykset joutuivat ostamaan ja myymään valuuttoja liiketapahtumien yhteydessä. Useimmat suuryritykset oppivat viimeistään markan kellutuksen myötä, että myös taseessa olevat valuuttamääräiset erät sekä tulevaisuuden budjetoidut valuuttaostot ja -myynnit synnyttivät kurssiriskin. 

Kaikki valuuttakauppa tapahtui pörssien ulkopuolella, siihen hintaan, minkä kaupan osapuolet sopivat keskenään. Kauppaa pystyi tekemään vain, jos molemmat osapuolet olivat hyväksyneet toisensa kaupan vastapuoliksi.  Reaaliaikaista valuuttakurssidataa näyttävä Reutersin pääte maksoi yli kymmenentuhatta markkaa, mikä vuodessa teki 150.000 markkaa – yhden ihmisen vuosipalkan. Ei sellaisia pömpeleitä ollut kaikissa firmoissa.

Yritysasiakkaiden pankkiluottoihin sisältyi usein ehtona, että finanssikauppoja ei muiden pankkien kanssa saa tehdä. Käytännössä yritys soitti siis aina sille ainoalle pankille, jonka kanssa sillä oli kaupankäyntisopimus, ja pyysi hinnan vaikkapa miljoonalle dollarille Suomen markkaan nähtynä.

Saatuaan puhelun pankin meklari pyysi odottamaan hetken ja painoi yrityksen linjan mykäksi. Toisella linjalla hän soitti jonkun maailmanluokan pankin Lontoon deskiin ja kysyi hintaa. Lontoosta saattoi tulla hinnaksi 5,4510-5,4560. Meklari kertoi tämän jälkeen asiakkaalle, että hinta on 5,4000-5,5000. Jos meklari arvasi, että asiakas on ostamassa dollareita, hän saattoi ilmoittaa hinnaksi 5,4500-5,5500. Tai oikeastaan ihan mitä huvitti. Aika usein hinnoiksi ilmoitettiin mitä huvitti. Jos asiakas oli paperisen Kauppalehden, eli edellisen päivän valuuttakurssien varassa, melkein mikä vain hinta saattoi kelvata.

Ajat muuttuivat, ja markkinoille ilmaantui pankkiiriliikkeitä, jotka tyytyivät puolta pienempiin katteisiin. Myös ulkomaiset pankit rantautuivat Suomeen – ne huomasivat, että ohittamalla suomalainen pankki oli mahdollista saada isompi kate. Asiakkaat oppivat soittamaan itsekin Lontooseen. Asiakkaat oppivat katsomaan teksti-tv:stä puoli tuntia vanhat hinnat. Telerate toi markkinoille hintainformaatiopäätteet, joiden kuukausimaksu oli puolet Reutersin päätteestä. 

Asiakkaat ja kilpailijat oppivat, ja muutamassa vuodessa ilmaista ja helppoa rahaa kahmineet meklarit päätyivät stressaamaan, sanoiko asiakas ”ostan” vai ”myyn”, ja sitä, oliko se toisessa puhelimessa oleva hinta vielä voimassa siinä vaiheessa, kun asiakas oli kaupan solminut.

Jos yritykset jotain oppivat noista ajoista, se oli syvä inho valuutanvaihtamista ja suojauskauppoja kohtaan. Budjetointi oli vaikeaa, kaupankäynnissä tuntui aina häviävän, kirjanpitäjät eivät ymmärtäneet ja aina sai olla ylimmälle johdolle selittämässä erittäin kalliiksi osoittautunutta suojauskauppaa.

* * *

Ei ihme, että yritykset tervehtivät ilolla euron käyttöönottoa. Yrityksille valuutanvaihdosta luopuminen oli merkittävä kustannussäästö, mutta ne säästöt olivat kuvitelmaa ja mennyttä maailmaa. Markkina oli jo muuttunut ja hinnoittelusta oli tullut tehokasta ja läpinäkyvää. Lukuisilta verkkosivuilta näkee reaaliaikaiset hinnat ilmaiseksi, kuka tahansa kaksi tuhatta euroa kasaan repivä yksityishenkilökin voi avata nettivälittäjällä tilin ja saada korkealla vivulla itselleen hinnan 5,4545-5,4565. 

Euro oli ratkaisu ongelmaan, jota ei enää ollut, mutta se toi mukanaan ne samat ongelmat, jotka vaivasivat Euroopan edellisiä valuuttakurssikytköksiä ja -liittoja – viimeksi Euroopan valuuttakurssijärjestelmä ajautui syvään kriisiin 1992, mutta silloin tilanne oli korjattavissa kelluttamalla valuutat. Nyt sellaista helppoa ulospääsyä ei enää ole.

Euron kanssa elämiseen ainoa, mitä päättäjät osaavat oikeastaan ehdottaa, on joko tuloja, menoja ja velkoja tasaava liittovaltio tai sitten työmarkkinoiden joustojen lisääminen. Työmarkkinajoustot käytännössä tarkoittavat työsopimuksen purkamisen ja solmimisen helppoutta, vastikkeellista sosiaaliturvaa, työn perässä muuttamisen pakkoa ja palkkatason vaihtelua, eli myös palkkojen laskua tilanteen niin vaatiessa. 

Kukaan vakavasti otettava taho ei ehdota, että kansantalouksissa valtio hoitaisi sitä tasapainotustehtävää. Silloin nimittäin hyvinä aikoina valtio tekisi pientä budjettialijäämää ja huonoina aikoina valtavaa alijäämää – ja lopputuloksena olisi velkakriisi. Kukaan ei myöskään ehdota, että yrityksiltä voisi edellyttää joustamista – tekeväthän esimerkiksi pörssiyritykset ennätystuloksia. Syykin on aika selvä. Monet yritykset voivat aina siirtää toimintojaan tai hinnoitteluaan sinne, missä ne saavat parhaan kohtelun. Omistusasuntoihin ja perheisiinsä kiinnittyneillä palkansaajilla ei sellaista vaihtoehtoa ole.

Edessä odottavat merkittävät haasteet, ja elinkeinoelämä, joka sai, mitä halusi, voisi osallistua tähän oleelliseen keskusteluun. Se ei halua, koska kuten aiemminkin, se vain vaatii ja valittaa. Koska samaa tekee myös työnantajapuoli, en luota hyvään lopputulokseen. Saamme poliittisia jännitteitä, sillä sekä klassinen työnantajien ”oikeisto” että työntekijöiden ”vasemmisto” ovat kyvyttömiä tarjoamaan tilanteeseen ratkaisua.

Euro ei ollut pelkästään taloudellisesti mönkään mennyt poliittisista syistä toteutettu projekti. Euro on poliittisen populismin ja jopa ääriliikkeitä aktivoiva murrostekijä, ja tämä poliittinen murros entisestään vain vaikeuttaa tilanteen menestyksellistä ratkaisua.

Toistaiseksi ongelma on pidetty aisoilla ennätysalhaisilla koroilla ja kasvaneella velkaantumisella. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun taloussuhdanne heikkenee, ja puolen prosentin korolla valtiolle tai suuryritykselle kymmeneksi vuodeksi lainaaminen ei kiinnosta sijoittajia? 

Suosittelen lukemaan ajatuksella, mitä talouspuolen konkari Peter Nyberg kirjoitti viikonlopulla tästä aiheesta.

Sitten muutama kuva:

 

Kuva: 90-luvun alussa samanaikaisesti markan kellutus ja maailman taloussuhdanteen kääntyminen ylös pelasti Suomen kolmen vuoden kriisin jälkeen. Nyt velkaantuminen on jatkunut pitkään, ja suhdanne on todennäköisimmin seuraavaksi heikentymässä.

 

Kuva: Suomen kotitalouksien velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on selvästi korkeammalla kuin 90-luvun alussa. Velan kasvu on keskeinen talouskasvua ruokkiva tekijä, mutta sillä tiellä nousee lopulta aina seinä pystyyn. Kovin kaukana ei enää olla, ellei asuntolainoissa siirrytä pitempiin laina-aikoihin.

 

Kuva: Suomen ja euroalueen suhdannebarometrit olivat tammikuussa lähellä edellisten talouden käännekohtien merkittäviä huippuja. Barometrit ovat sen jälkeen laskeneet, ja myös toteutunut talouskasvu on ollut hitaampaa. Jos suhdanne on jo kääntynyt, miten tämä sopii yhteen valmiiksi korkean velkaantumisen kanssa? Alkaako raju sopeuttaminen jo seuraavalla hallituskaudella, ja mitä se tekee kotimarkkinoillemme? Jos suhdanne heikkenee maailmalla, vientisektorillakin voi olla vaikeaa.

Kommentointia Juhanin blogissa: Ajankohtaisia kirjoituksia taloudesta

8/2019 Bitcoin-pomo Henry Brade: "Todellinen uusi nousukausi alkaa vasta sitten, kun bitcoinin joulukuun 2017 huippukurssi ylittyy jälleen"
Liity Sijoitustiedon jäseneksi