Olet täällä

Kolumnit

Mikä on paras tapa sijoittaa?

Oma sijoitusfilosofiani ei ole syntynyt hetkessä vaan se on pidemmän oppimisprosessin lopputulos. Kun aloittelin omaa sijoitustoimintaani vuosituhannen alussa it-kuplan jälkimainingeissa, kukaan tuttava- tai kaveripiiristäni ei sijoittanut osakkeisiin. Minulla ei ollut valmiita toimintamalleja, eikä kukaan ystävistäni näyttänyt esimerkkiä. Aloittaminen olisi varmasti ollut helpompaa, jos sijoittamisesta olisi voinut keskustella kasvotusten luotettavan kaverin kanssa. Nimimerkkien suojissa käytävät nettikeskustelut, joihin jo tuolloin osallistuin, eivät välttämättä olleet kaikkein paras informaation lähde. Olin kuitenkin sen verran innoissani uudesta harrastuksestani, että päätin alkaa perehtyä menestyneiden sijoittajien oppeihin kirjallisuuden avulla.

Tässä kolumnissa palaan oman sijoitusmatkani alkumetreille ja muistelen mistä kaikki lähti liikkeelle. Kerron miten oma sijoitustyylini on vuosien saatossa kehittynyt ja millaista strategiaa olen lopulta päätynyt noudattamaan. Nostan esille omaan sijoitustoimintaani vaikuttaneita henkilöitä ja mietin mitä kaikkea olen heiltä oppinut. En käsittele yksittäisiä sijoituksiani tai markkinoiden yleistä historiallista kehitystä, vaan tarkastelen sijoitusuraani nimenomaan sijoitustyylini evoluution näkökulmasta. Tuon myös esille aiempina vuosina hyödyntämieni strategioiden heikkouksia, joiden käsittely on ollut tärkeä osa sijoittajana kehittymisen prosessia. Juttujani pidempään seuranneille tarinani ja vuosien varrella hyödyntämäni sijoitustyylit ovat varmasti hyvinkin tuttuja, mutta olen yrittänyt avata kokemuksiani aiempaa yksityiskohtaisemmin. Tuoreemmille lukijoille kolumni tarjoaa oivan tilaisuuden tutustua taustaani ja päästä sisälle ajatusmaailmaani.  

Olen aina ollut kiinnostunut tutkimaan erilaisia sijoitusstrategioita, ja olenkin vuosien ajan pyrkinyt löytämään vastausta siihen, mikä on paras tapa sijoittaa. Parin vuosikymmenen aikana olen löytänyt vastauksen, joka tyydyttää itseäni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien tulisi sijoittaa samalla tavalla. Jokaisen tulee löytää juuri itselleen parhaiten sopiva tyyli. Vaikkei yhtä oikeaa vastausta ole, pohdin kirjoituksen lopussa, oman tarinani jälkeen, mitkä sijoitustyylit todennäköisesti toimivat suurimmalle osalle ihmisistä. Käsittelen myös sitä, mikä lopulta ratkaisee sijoittajan pitkän aikavälin tuoton eli mihin sijoittamisessa kannattaa keskittyä.

Malkielin opeilla indeksisijoittajaksi

Kuten todettu, sijoitusmatkani alkutahdit lyötiin vuosituhannen alussa. Vanhempani eivät olleet sijoittajia, joten kotona meillä ei koskaan puhuttu sijoittamisesta. Peruskoulussa ja lukiossa sijoittamista ei myöskään käsitelty tai jos käsiteltiin, niin asiaa ei todellakaan osattu kertoa sillä tavalla, että se olisi säväyttänyt ja jäänyt mieleen. Siksi ensimmäiset kunnolliset havaintoni asiasta nimeltä sijoittaminen ovat vasta vuosituhannen vaihteesta, kun olin jo lähes parikymppinen nuori mies. It-buumi oli ylimmillään ja jokainen tuntui vaurastuvan helposti ja nopeasti it-osakkeisiin sijoittamalla. Päätinkin ottaa selvää mistä oli kyse.

Koska perhe- ja tuttavapiirissäni ei ollut sijoittajia, joiden kanssa keskustella, päätin alkaa perehtyä sijoituskirjallisuuteen. Amazonin verkkokirjakauppa oli lanseerattu muutama vuosi aikaisemmin ja minusta tuli heti kirjakaupan vakioasiakas. Siirryin nimittäin melko nopeasti ahmimaan jenkkisijoittajien kirjoittamia kirjoja, sillä Suomessa tarjonta oli etenkin tuohon aikaan varsin rajallista. Onneksi oli sentään Seppo Saarion Miten sijoitan pörssiosakkeisiin ja Vesa Puttosen Vaurastuminen: Varteenotettava vaihtoehto, joiden avulla pääsin hyvin liikkeelle. Kirjat ovat mielestäni edelleen erittäin hyviä perusteoksia, joita voi suositella kaikille sijoittamisen alkutaipaleella oleville. Luin parin ensimmäisen vuoden aikana valtavan paljon. Lukulistallani oli niin sijoitusoppaita, rahoituksen oppikirjoja kuin akateemisia artikkeleita. 

Yksi ensimmäisiä lukemiani sijoituskirjoja oli Burton Malkielin klassikko A Random Walk Down Wall Street. Kirjan tärkein oppi koski osakepoiminnan vaikeutta. Tajusin, että valtaosa sijoitusalan ammattilaisista häviää osakemarkkinoiden keskimääräiselle tuotolle. Jos markkinan voittaminen on vaikeaa ammattilaisille, miten se voisi onnistua amatööreiltä.

Malkiel ei suinkaan ollut ainoa indeksisijoittamisen puolestapuhuja. Samaan koulukuntaan kuuluivat John Bogle, Charles Ellis ja Larry Swedroe vain muutaman tuon ajan kuuman nimen mainitakseni (Bogle on jo edesmennyt, mutta Ellis ja Swedroe ovat olleet viime vuosiin asti aktiivisia kirjoittajia). Indeksoinnista vaahtoavilla sijoittaja-kirjailijoilla oli myös yksi yhteinen vihollinen: pankkien aktiiviset rahastot (lue: piiloindeksirahastot). Opin läksyni nopeasti ja tulin seuraavaan johtopäätökseen: Jos haluan oikeasti vaurastua sijoittamalla, minun on tehtävä se itse joko indeksirahastoilla tai ”osta ja pidä” -tyyppisillä suorilla osakesijoituksilla. Korkeita kuluja periviin rahastoihin en sijoittaisi.

Pitkälti Malkielin ja kumppaneiden ansiosta tein ensimmäiset sijoitukseni indeksirahastoihin, mikä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi. Indeksirahastojen avulla pääsin mukaan markkinoiden tuottoon samalla, kun jatkoin perehtymistä muihin strategioihin. Kun mietin silloista tietopohjaani ja osaamistani, olisi ollut taloudellinen itsemurha yrittää voittaa markkinoita aktiivisella osakepoiminnalla. Olin kuitenkin kiinnostunut oppimaan enemmän aktiivisista strategioista, vaikken ollut varma alkaisinko niitä koskaan edes hyödyntää.

Indeksisijoittaminen oli vielä tuolloin lapsenkengissä etenkin meillä Suomessa. Seligson & Co oli käytännössä ainoa rahastoyhtiö, jonka kautta indeksirahastojen hankkiminen onnistui. Perinteiset pankit alkoivat tarjota indeksirahastoja kuluttaja-asiakkailleen vasta vuosia myöhemmin. ETF-rahastot olivat tuolloin vieläkin harvinaisempia ja Seligson oli niissäkin ainoa vaihtoehto (yhdellä ainokaisella ETF-rahastollaan). Siihen aikaan sijoitusalan innovaatiot etenivät hitaasti, sillä olihan ensimmäinen ETF-rahasto perustettu USA:ssa jo vuonna 1993 (State Streetin S&P 500 -indeksiä seuraava SPDR).

Kohti osakepoimintaa ja arvosijoittamista

2000-luvun alku sujui pääasiassa opiskelun ja töiden merkeissä. Talvet opiskeltiin ja kesät painettiin töitä. Sijoitusharrastus ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa. Mitä enemmän opin, sitä kiinnostavammaksi sijoittaminen muuttui. Vaikka olin lukenut jo kohtuullisen paljon, tunsin edelleen olevani noviisi osakemarkkinoilla. Tiesin, että vain kirjoja lukemalla kenestäkään ei tule hyvää sijoittajaa, joten aloin kokeilla aktiivista osakepoimintaa käytännössä. Jatkoin eri sijoitusstrategioiden opiskelua, mutta aloin samalla seurata markkinaa ja tehdä indeksisijoitusten rinnalla myös suoria osakesijoituksia ydin-satelliitti-mallin mukaisesti. Salkun ydin muodostui edelleen indeksisijoituksista, joilla rajasin riskiä. Vaikka epäonnistuisin täysin osakepoiminnoissani (satelliittisijoituksissa), ydin antaisi minulle jatkuvasti markkinoiden keskituoton.

Noihin aikoihin olin jo törmännyt Benjamin Grahamin The Intelligent Investoriin ja arvosijoittamiseen. Aloin kehittää erilaisia screenausmalleja ja poimia tunnuslukujen perusteella halpoja osakkeita. Luin tuohon aikaan myös aika paljon akateemisia tutkimuspapereita ja myös niissä kehotettiin painottamaan matalan P/E- ja P/B-luvun osakkeita. Olin vakuuttunut grahamilaisen klassisen arvosijoittamisen toimivuudesta.

Suhtauduin jo tuolloin sijoittamiseen vakavasti, vaikka kyse oli pelkästä harrastuksesta. Olen ollut luonteeltani aina sellainen, että haluan tehdä kunnolla sen mihin ryhdyn (ihan kaikkeen en sitten jaksa ryhtyäkään). Jos kerta halusin vaurastua ja kehittää itseäni sijoittajana, miksi tekisin sijoittamisesta leikkiä. Vaikka homman ottaa tosissaan, siitä voi silti nauttia. Jos johonkin panostaa täysillä ja onnistuu, se itse asiassa palkitsee henkisesti paljon enemmän kuin puolivillaisella suorittamisella aikaansaatu tulos.

Sijoitusurani alkuaikoina minulla ei ollut kovin syvällistä osaamista yritysten analysoinnista, mutta huomasin melko nopeasti, että moni sijoitti huomattavasti kevyemmin perustein. Tämä oli yksi suurimpia ihmetyksen aiheita, joihin urani alussa törmäsin. Olin kuvitellut, että jokaisen sijoittajan täytyi olla todella skarppi, eikä kukaan lähtisi riskeeraamaan omia rahojaan markkinoille ilman huolellista analyysia. En todellakaan väitä, että suuria pääomia liikuteltaisiin markkinoilla vain hetken mielijohteesta (osakemarkkinoilla on töissä maailman fiksuimpia ihmisiä), mutta yllättävän moni harrastelijasijoittaja suhtautui asiaan melko kevytmielisesti. Vaikka oma sijoittamiseni oli nappikauppaa, perehdyin yhtiöiden lukuihin huomattavasti tarkemmin kuin moni kokenut ja isoa salkkua hoitava sijoittaja, jonka kanssa netin palstoilla keskustelin.

Vaikka tutkin lukuja jo tuolloin, huomioni oli pääasiassa arvostuskertoimissa. Saatoin vilkaista muutamia olennaisimpia liiketoiminnan laadusta kertovia mittareita (kuten tulosmarginaaleja) ja lukea yhtiöiden vuosikertomuksia, mutta mitään sen laajempaa analyysia en yhtiöistä tehnyt (ja silti tuntui, että näin sijoittamisen eteen enemmän vaivaa kuin moni muu). Sijoituspäätökseeni ei juurikaan vaikuttanut yhtiöiden liiketoiminnan laatu, vaan minulle riitti halpa hinta. En tutkinut kilpailijoita tai markkinan kasvuajureita. Luotin siihen, että osakkeiden arvostus korjaisi ylöspäin ennemmin tai myöhemmin ja saisin voittoni sitä kautta. Näin jälkeenpäin ajateltuna sijoitustoimintani oli todella naivia.

Vähitellen aloin huomata strategiassani puutteita. Osakekurssien sahatessa ylös ja alas, lista houkuttelevista osakkeista muutti muotoaan melko tiuhaan tahtiin. Riski kaupankäyntikulujen kohoamisesta kasvoi, kun jatkuvasti oli jokin uusi mielenkiintoinen osake kiikarissa. Huomasin nopeasti, että en voi ostaa joka ikistä yhtiötä, joka sattuu sillä hetkellä näyttämään halvalta. Salkkuhan alkaisi pian näyttää indeksiltä ja ylituoton mahdollisuus katoaisi. Strategiani ei myöskään millään tavalla huomioinut riskiä arvoansoista. Koska en tuntenut yhtiöiden liiketoimintaa riittävän hyvin, minulla ei ollut mitään edellytyksiä arvioida, onko osakkeen hinta vain näennäisesti halpa. Kolmas tuon ajan strategiani heikkous liittyi ajankäyttöön. Grahamilainen arvosijoittaminen alkoi käydä työstä. Opiskelun, työelämän ja sijoittamisen yhteensovittaminen tuntui haastavalta. Tuohon aikaan tavallisille sijoittajille ei vielä ollut tarjolla strategia-ETF:iä, joiden avulla mekaanisen (tunnuslukuperusteisen) arvostrategian olisi voinut toteuttaa helposti ja kustannustehokkaasti. Olin vaivihkaa ajautumassa sivuraiteille yksinkertaisen ja kustannustehokkaan salkunhoidon ihanteesta.       

Arvosijoittaminen kehittyy laatuyhtiöitä painottavaan suuntaan

Klassisen arvosijoittamisen käytännön toteutukseen liittyvien haasteiden takia aloin etsiä sijoitusstrategiaa, joka soveltuisi paremmin pitkäjänteiseen omistamiseen. Sijoittaminen oli minulle vielä tuolloin pelkkä harrastus, eivätkä työkuvioni liittyneet millään tavalla sijoittamiseen. Halusin löytää strategian, jonka soveltaminen onnistuisi hyvin päivätöiden ohessa. Lisäksi aloin taas kiinnittää huomiota kustannuksiin ja veroihin, joilla on todella iso vaikutus sijoittajan varallisuuden kumuloitumiseen pitkällä aikavälillä. Havaintojeni mukaan varsinkin moni aloitteleva sijoittaja aliarvioi kaupankäyntikulujen ja verojen merkityksen. Jo pelkästään kulujen näkökulmasta ”osta ja pidä” on lähtökohtaisesti salkun nopeaa kierrättämistä parempi tapa sijoittaa.  

Kun luin lisää arvosijoittamisesta, aloin huomata, ettei kyse ollutkaan ihan yksiselitteisestä käsitteestä. Arvosijoittaminen voitiin jakaa erilaisiin alatason strategioihin. Graham edusti nimenomaan klassista suuntausta, mutta esimerkiksi Warren Buffett ja hänen yhtiökumppaninsa Charlie Munger toteuttivat modernimpaa lähestymistapaa. Graham opetti sijoittamista aikoinaan Columbian yliopistossa ja Buffett lienee hänen tunnetuin oppilaansa. Buffettia on aina pidetty Grahamin tapaan arvosijoittajana, mikä hän isossa kuvassa onkin, mutta nykyään hänen sijoituksensa ovat kaikkea muuta kuin klassisia arvosijoituksia. Buffett korostaa ennen kaikkea yhtiöiden liiketoiminnan laatua. Hinta on edelleen tärkeä, mutta vasta toissijainen, sijoituskriteeri.

Buffettin ja Mungerin oppien myötä aloin muokata salkkuani laatuyhtiöiden suuntaan. Samalla aloin lukea myös muiden Columbian yliopiston kasvattien kirjoituksia ja tutustua netistä löytyviin yliopiston luentomateriaaleihin. Huomasin, että arvosijoittamisen opetuksessa oli otettu iso askel eteenpäin Grahamin ajoista. Niin sijoittajina, kirjailijoina kuin opettajinakin kunnostautuneet Bruce Greenwald, Joel Greenblatt ja Stephen Penman korostivat (ja korostavat edelleen) laadun ja kasvun merkitystä arvosijoittamisessa. Kasvulla on aina jokin arvo ja arvosijoittajan tehtävänä on sen määrittäminen. Olin aluksi hämmentynyt, sillä olin pitänyt arvo- ja kasvusijoittamista toistensa vastakohtina. Columbian yliopiston koulukunta näytti kuitenkin ajattelevan asiaa eri tavalla.

Greenwaldin ja kumppanien mukaan arvosijoittajan kannattaa etsiä myös nopeasti kasvavia yhtiöitä, mutta toisin kuin kasvu- tai momentum-sijoittaja, arvosijoittaja kiinnittää huomiota varovaisuusperiaatteeseen ja turvamarginaaliin. Arvosijoittaja ostaa vain aliarvostettua kasvua, ei koskaan hype-osakkeita, joissa kasvu on hinnoiteltu moninkertaisesti sisään osakkeeseen. Momentum-sijoittaja tekee tuottonsa spekuloimalla hintatrendillä. Arvonmääritys on toissijaista, jos kurssi jatkaa nousuaan vahvan sentimentin vetämänä. Momentum-sijoittaja ei koskaan ole pitkäjänteinen omistaja, vaan hän pyrkii myymään ennen kuin trendi kääntyy. Yrityksen arvolla ei siksi ole merkitystä. (Sivuhuomio: Erityisesti Greenwald ja Penman ovat tehneet kansantajuisilla kirjoillaan Value Investing ja Accounting for Value uraauurtavaa työtä arvosijoittamisen uuden tyylisuunnan popularisoinnissa. Greenwald korostaa klassikkokirjansa uunituoreessa uusimmassa painoksessa entisestään kasvun merkitystä. Jos pitkäjänteinen ja järkeen perustuva sijoittaminen kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Greenwaldin ja Penmanin tuotantoon tutustumista.)

Löydettyäni Columbian yliopiston nykyaikaisen arvosijoittamisen koulukunnan, koin sijoitusurani toiseksi suurimman ahaa-elämyksen (suurin oli korkoa korolle -ilmiön oivaltaminen). Muutin sijoitusstrategiaani vuoden 2010 alussa ja olen keskittynyt siitä lähtien pelkästään laadukkaisiin pitkän aikavälin sijoituksiin. Etsin liiketoiminnaltaan vahvoja yhtiöitä, joita voin omistaa periaatteessa ikuisesti. Kun yhtiö on itsessään riittävän hyvä, minun ei tarvitse olla jatkuvasti ostamassa ja myymässä. Vaurastun yhtiöiden liiketoiminnan pitkäjänteisen kasvun kautta. Kun omistan kilpailuedulla ja vahvalla markkina-asemalla varustettuja vähävelkaisia yhtiöitä, minun ei tarvitse olla huolissani kurssiheilunnasta. Kurssilaskut ovat mahdollisuuksia ostaa lisää. Salkussani on tyypillisesti 10-15 yhtiötä, enkä koe tarpeelliseksi kasvattaa yhtiöiden määrää. Kasvatan mielelläni osuutta samoissa yhtiöissä, jotka ovat jo osoittaneet kilpailukykynsä. Suosin perinteisten toimialojen yhtiöitä, joiden arvostus on lähtökohtaisesti järkevällä tasolla. Pyrin hyödyntämään ostoissa markkinoiden ajoittaista tehottomuutta ja löytämään tilanteita, joissa sijoituksen tuotto-riski-suhde on poikkeuksellisen hyvä. Panostan erityisesti aika-arbitraaseihin eli tilanteisiin, joissa vastapuolella on todennäköisesti sijoittaja, joka on ”pakotettu” myymään lyhyemmän sijoitushorisonttinsa takia. Vältän sijoittamasta muodikkaille aloille, sillä en halua maksaa mistään yhtiöstä ylihintaa. Valtaosa salkkuyhtiöistäni on Suomesta, sillä koen tuntevani kotimaiset yhtiöt parhaiten. Myyn hyvin harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun koen, että jonkin yhtiön laatu on heikentynyt pysyvästi. En ole enää pitkään aikaan miettinyt, että strategiaa olisi syytä muuttaa. Koen löytäneeni juuri itselleni parhaiten sopivan sijoitustyylin.

En kuitenkaan ole luopunut indeksisijoituksista. Ne tuovat salkkuun hajautusta ja takaavat minulle pitkän aikavälin keskimääräisen markkinatuoton. Jos sattuisin epäonnistumaan suorissa sijoituksissa totaalisesti, putoaisin pehmeälle indeksipatjalle. Vaikka nykystrategiani track record on hyvä (keskimäärin 7 prosenttiyksikön vuotuinen ylituotto), sijoittaja ei voi näin lyhyellä aikavälillä koskaan olla varma siitä, onko kyse vain sattumasta. Useimmat sijoittajat ovat ylioptimistisia omien kykyjensä suhteen. Hyvät tuotot on jälkeenpäin helppo perustella hyvällä strategialla. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että sama strategia tuottaa hyvin myös jatkossa. Historian valossa on jopa todennäköisenpää, että voittajastrategioista tulee jossain vaiheessa häviäjästrategioita ja päinvastoin. Tällä hetkellä etenkin kaikkien kasvusijoittajien on syytä tiedostaa tämä. Kasvusijoittaminenkaan ei anna ylituottoa ikuisesti. Olen toki luottavainen oman strategiani suhteen (muutenhan en sitä enää noudattaisi). Strategiani ei perustu suoraan mihinkään faktoriin (kuten kasvu, momentum tai arvo), joten salkkuni tuotto ei riipu pelkästään siitä, mikä faktori sattuu kulloinkin olemaan muodissa. Toki salkkuni painottuu arvoyhtiöihin päin. Mutta jos olen tehnyt arvo-osakkeisiin päin kallellaan olevalla strategialla ylituottoa kasvu- ja momentum-osakkeiden dominoivassa markkinassa, uskon pärjääväni entistä paremmin, kun arvotyyli taas joskus tulee muotiin.

Pidän salkussani indeksisijoituksia myös toisesta syystä. Indeksisijoittaminen on hyvä tapa hankkia salkkuun erikoisempia markkinoita ja muita omaisuusluokkia. Esimerkiksi kehittyville markkinoille on haastavaa lähteä suorilla osakesijoituksilla, joten olen näillä markkinoilla mieluiten mukana indeksi- tai ETF-rahastojen kautta. Maailmanlaajuinen hajautus on mielestäni tärkeää erityisesti nykyisen kaltaisessa ympäristössä, jossa moni perinteinen osakemarkkina on hyvin kallis. Vain esimerkiksi Suomeen ja USA:han sijoittamalla pitkän aikavälin tuotto-odotus jää hyvin vaatimattomaksi.  

Allokaatio eri omaisuusluokkien välillä on tärkeämpää kuin sijoitustyylin valinta

Sopiiko oma sijoitustyylini kaikille? Ei varmasti sellaisenaan. Puhdas markkina-arvopainotettu indeksisijoittaminen, jossa salkku on globaalisti hajautettu, on todennäköisesti paras sijoitustyyli melkein jokaiselle. Ydin-satelliitti-malli, jossa osa sijoituksista on indeksoitu ja osa on aktiivisissa strategioissa, toimii hyvin sijoittajille, joille sijoittaminen on mielenkiintoinen harrastus. Pelkkä indeksisijoittaminen on monen mielestä (itseni mukaan lukien) melko tylsää. Siinä suurin mielenkiinto kohdistuu salkun allokaatioon eri omaisuusluokkien, markkina-alueiden ja sektoreiden välillä. Vaikkei allokaation pohtiminen ehkä ole se kaikkein mielenkiintoisin vaihe sijoittamisessa, se on sitäkin tärkeämpi.

Sijoittajan on syytä olla hyvin huolellinen strategisessa allokaatiossaan, ja jos riskinsietokyky suinkin antaa myöten, osakkeiden painottaminen on suositeltavaa. Allokaatiovalinta nimittäin selittää yli 90 prosenttia sijoittajan pitkän aikavälin tuotoista (ks. esim. Brinson, Singer & Beepower). Sijoittaja, jonka osakepaino on jatkuvasti esimerkiksi vain 50 prosenttia, tuskin yltää yhtä hyvään pitkän aikavälin tuottoon kuin 100 prosentin osakepainolla operoiva sijoittaja, vaikka hänen osakevalintansa osuisivat aina nappiin. Se, ovatko satelliittisijoitukset suoria osakepoimintoja, strategia-ETF:iä vai aktiivisia rahastoja, on loppujen lopuksi vähemmän tärkeää. Pitkällä aikavälillä myös osakepoimintojen ajoittamisen merkitys vähenee. Jos pohjatyö on tehty kunnolla, satelliittisijoitukset tarjoavat mahdollisuuden ylituottoon, mutta huonotkaan valinnat eivät johda katastrofiin. 

Vaikka korostan osakesijoitusten tärkeyttä tuoton maksimoimisessa, haluan tuoda esille myös kolikon toisen puolen eli riskin. Uskallan väittää, että suurin osa sijoittajista yliarvioi oman riskinsietokykynsä. Kun aurinko paistaa ja osakekurssit nousevat, jokainen sijoittaja on tyytyväinen korkeaan osakepainoon. Bondien, rahamarkkinasijoitusten ja käteisen merkitystä vähätellään. Mutta jos koko omaisuus on kiinni osakkeissa ja salkun arvosta katoaa muutamassa päivässä 10 tai 20 prosenttia tai jopa enemmän, vain harva pystyy pitämään kiinni sijoitussuunnitelmastaan. Suurin osa sijoittajista alkaa myydä sijoituksiaan kaikkein huonoimmalla hetkellä (tästä syystä keskimääräisen indeksisijoittajan tuotto on huomattavasti matalampi kuin indeksituotto itsessään, ks. J.P. Morgan Market Insights 4Q/2020 s. 72). Tai vaikka myyntinappi pysyisikin koskemattomana, vähintäänkin yöunet menevät monella pitkäksi aikaa. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää pitää osa pääomasta tilillä tai rahamarkkinoilla ikään kuin laskuvarjona pörssipudotuksen varalle (huom! puhun käteisestä ja rahamarkkinoista, sillä pitkiin korkoihin en tällä hetkellä ainakaan itse sijoittaisi, sillä niiden pitkän aikavälin tuotto on käytännön varmasti negatiivinen). 

Yleistäminen on toki aina vaarallista, eikä edellä kuvattu varmasti päde ihan kaikkien kohdalla. Osa sijoittajista nukkuu yönsä hyvin jopa äärimmilleen viritetyn velkavivun kanssa, tapahtuipa markkinoilla mitä tahansa. Väitän kuitenkin edelleen, että tämä sijoittajajoukko on hyvin pieni. Olen pitänyt itseäni aina kylmähermoisena ja rationaalisena sijoittajana enkä ole sortunut paniikkimyynteihin isoissakaan pörssiromahduksissa. En kuitenkaan voi väittää, etteikö esimerkiksi maaliskuussa olisi jännittänyt. Niin lähellä jyrkänteen reunaa taas käytiin, ennen kuin Fed päätti ottaa ohjat käsiinsä. En yksinkertaisesti uskalla olla enää 100 prosenttisesti osakkeissa.  

Nykyään katson maailmaa hieman erilaisten lasien läpi kuin vielä muutama vuosi sitten, saatikka jos vertaan tilanteeseen, kun pari vuosikymmentä sitten aloittelin sijoittamista. Olisi kurjaa hävitä peli, kun sen on jo kerran voittanut. Tästä syystä olenkin alkanut jossain määrin noudattaa elinkaarisijoittamisen oppeja. Elinkaarisijoittamisessa yksi keskeisimpiä ajatuksia on säätää osakeallokaatiota oman iän mukaan. Nyrkkisäännön perusteella sopiva osakepaino (prosentteina) on ”100 miinus oma ikä”. Tämän mukaan nykyinen noin 60 prosentin osakepainoni olisi optimaalinen. Valitettavasti nykyinen korkoympäristö ei mahdollista yrityslainoihin tai obligaatioihin sijoittamista (tai ainahan sijoittaminen on mahdollista, mutta järkevää se ei ole), jolloin tilannetta on syytä tarkastella hieman eri tavalla. 60 prosentin perusallokaatio osakkeisiin tuntuu myös omaan riskinsietokykyyni ja -haluuni nähden liian matalalta. Tarkoitukseni ei ole koskaan syödä salkkuani tyhjäksi, vaan jättää se jälkipolville. Tästäkin näkökulmasta katsottuna 60 prosentin osakepaino on liian matala. Luultavasti tähtään jatkossa noin 80 prosentin osakepainoon (mutta en enää 90-95 prosenttiin, jota pidin aiemmin tavoitteena) ja pidän lopun käteisenä (rahamarkkinoilla). Tällaisella käteispainolla rahaa olisi ihan riittävästi käytössä myös elämistä varten, jos työn tekemistä haluaa lähivuosina vähentää. Toki osingot tulevat tilille joka vuosi, eikä käteiselle välttämättä tule käyttöä. Mutta kaikkeen on syytä varautua. Pahinta olisi joutua myymään sijoituksia halvalla pitkäkestoisen laskumarkkinan aikana, jos työnteko ei jostain syystä enää maistuisikaan ja yritysten osinkohanat tyrehtyisivät. Toisaalta 80 prosenttia on täysin riittävä osakepaino myös pitkäkestoiseen nousumarkkinaan. Osa tuotoista jäisi tässä skenaariossa toki saamatta, mutta riskin pienentämisellä on aina hintansa ja olen valmis sen hyväksymään.        

Sijoittaminen on yksinkertaista muttei helppoa

Vaikkei yhtä oikeaa sijoitustapaa olekaan, menestyksekäs sijoittaminen rakentuu aina tiettyjen peruselementtien ympärille. Ensin on ymmärrettävä muutama sijoittamisen peruslainalaisuus. Sen jälkeen on laadittava omiin tavoitteisiin, ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin parhaiten sopiva sijoitussuunnitelma ja valittava oma sijoitustyyli. Lopuksi on vietävä suunnitelma käytäntöön ja pitäydyttävä siinä vuosien ja vuosikymmenien ajan. Toki suunnitelman pienet yksityiskohdat voivat elää matkan varrella, mutta isoa kuvaa ei kannata mennä huvikseen muuttamaan. Erilaisten trendien ja muotovillitysten perässä juokseminen on varma tapa hävitä rahansa. Perusallokaatiotakaan ei kannata muuttaa yhtenään, vaan sen voi tehdä esimerkiksi kymmenen vuoden välein elinkaarimallin mukaisesti (kuten edellä oman esimerkkini kautta kuvasin). Osake- ja käteispainon jatkuva säätäminen markkinatunnelman mukaan on jopa haitallista salkun pitkän aikavälin tuoton kannalta.

Menestyksekäs sijoittaminen on loppujen lopuksi melko yksinkertaista. Helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä se vaatii poikkeuksellista mielen lujuutta. Muun muassa kirjastaan The Four Pillars of Investing tunnettu William Bernstein on aikoinaan kuvannut osuvasti, miksi kaikista ei voi tulla miljonäärejä. En muista hänen sanojaan tarkasti, mutta ajatus on suunnilleen seuraavanlainen: Osa ihmisistä ei koskaan edes kuule sijoittamisesta tai korkoa korolle -ilmiöstä. Siksi osa on automaattisesti ulkopuolella näistä karkeloista. Heistä, jotka jotain kautta törmäävät sijoittamiseen, osa ei koskaan kuitenkaan ala sijoittamaan. Heistä, jotka aloittavat, osa ei jaksa opiskella sijoittamisen perusteita. Siksi he menettävät rahansa jo alkumetreillä tekemällä jotain typerää. Jäljelle jäävistä osa ei koskaan laadi minkäänlaista sijoitussuunnitelmaa, joten heille käy huonosti viimeistään sitten, kun osakkeet romahtavat (näin todennäköisesti käy vähintään kerran jokaisen sijoitusuran aikana). Heistä, joilla on suunnitelma, vain osa on mieleltään niin vahvoja, että jaksaa noudattaa sitä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Siksi lopulta vain aika pieni osa ihmisistä päätyy miljonääriksi, vaikka moni sitä tavoittelee ja vaikka se periaatteessa olisi mahdollista lähes kenelle tahansa.  

Lopuksi

Palataan lopuksi takaisin oman sijoitusmatkani alkumetreille. Kuten alussa totesin, sijoittaminen oli vielä pari vuosikymmentä sitten hyvin yksinäistä puuhaa, ainakin minulle. En tuntenut henkilökohtaisesti yhtäkään sijoittajaa, mutta se ei onneksi rajoittanut innokkuuttani. Omat mentorini ja idolini löytyivät kirjoista ja lehtien palstoilta.

Maailma on onneksi muuttunut noista ajoista. Nykypäivänä sijoituskirjat eivät ole sijoituspiirien ja vanhan rahan ulkopuolelta tuleville sijoittajanaluille enää ainoa tapa päästä mukaan sijoittamisen ihmeelliseen maailmaan. Sijoittamisesta on tullut hyvin yhteisöllistä ja siitä keskustellaan avoimesti netin sijoituspalstoilla. Verkko on täynnä erittäin laadukkaita blogeja ja podcasteja, joiden kautta tietoa on tarjolla valtavasti. Sosiaalisen median ja uusien sijoittamisen palveluiden ansiosta kokeneet ja kokemattomat sijoittajat voivat keskustella keskenään ja saada vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin reaaliajassa. Myös monet talouden ja sijoittamisen asiantuntijat jakavat mielellään näkemyksiään ja sparraavat yksityissijoittajia netin eri kanavissa. Osa sisällöstä on luonnollisesti maksullista, mutta paljon hyvää materiaalia on tarjolla myös maksutta. Tällaisesta ei ollut tietoakaan vielä silloin, kun itse aloittelin sijoittamista. Nykyään haasteet eivät enää liitykään tiedon määrään, vaan sen laatuun. On tärkeää valita huolella ne, ketä kuuntelee, ja kenen tekemisiä seuraa. Aikakaan ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen.   

Vaikka oma sijoitusstrategiani on hioutunut vuosien saatossa toimivaksi, ajatusten vaihto muiden sijoittajien kanssa on edelleen tärkeää. Vaikeita jaksoja tulee jokaiselle, sillä hyväkään strategia ei toimi aina. Joskus heikon tuoton jakso voi kestää vuosia. Näinä hetkinä keskustelu omien mentorien kanssa on tärkeää, ihan meille jokaiselle, kokemukseen ja osaamiseen katsomatta.  

R.W.

Keskustele sijoittamisesta tai avaa oma sijoitusaiheinen blogi. Tervetuloa moderoidulle foorumillemme!
Liity Sijoitustiedon jäseneksi