Hesarissa oli eilen poikkeuksellisen virhevapaa talousartikkeli ”Riskitönkin sijoitus voi romahtaa”. Minä olen kovasti pohdiskellut, kuka vajaaälyinen - olematta oikeasti Euroopan Keskuspankki - oikeasti ostaa Saksan tai Suomen pitkiä bondeja käytännön nollakorolla. Tässä ostetaan lähinnä tuototonta riskiä, sillä jos korot nousevat, bondin arvo romahtaa. Jos ne eivät nouse, saa pitää nollakoron. Puolessatoista kuukaudessa Saksan kymppivuotinen onkin notkahtanut kymmenisen prosenttia. Jos ajattelee, että eihän bondia ole pakko myydä, on sama kuin ruttaisi Ferrarinsa ja laittaisi sen talliin pressun alle ja toteaa, että eihän tässä kuinkaan käynyt, kuluu se auto käytössä kuitenkin.
Minun mummilleni jäi jotain pieniä säästöjä, kun heräsi keittämään munia puoli viideltä kuutenä päivänä viikossa reilun kahdenkymmenen vuoden ajan. Minäkin pääsin jo nuorana poikana laittamaan munaa piirakan väliin paljon enemmän kuin muut ikätoverini. Olin nimittäin kesätöissä mummillani eli T:mi Sirkka Peitsomalla yksitoistavuotiaasta. Minä olin tyytyväinen työnantajaani ja mummikin ilmeisesti minuun. Mummi oli tämän nimittäin viinipäissään tunnustanut tyttärelleen, joka laverteli asiasta minulle. Turhaa kasvotusten kehumista ei Etelä-Karjalassa juurikaan harrasteta.
Sijoittelin isovanhempieni pyynnöstä näiden rahoja 80-luvun loppupuolelta alkaen. Enimmäkseen ostelin pörssistä valtion verovapaita obligaatioita, joista sai toistakymmentä prosenttia tuottoa. Nämä olivat järkeviä ”riskittömiä” sijoituksia, ongelmana oli lähinnä se, että ne aina välillä erääntyivät, rahat tulivat tilille ja käsissä oli uudelleensijoittamisen ongelma.
Muistan hyvin, kun mummini kertoi, että hänet oli pyydetty pankkiin. Tilillä oli sen verran rahaa, että katsottiin hänen tarvitsevan sijoitusneuvoja. Mummia oli kehotettu sijoittamaan ELÄKEVAKUUTUKSEEN, koska hän oli jo eläkkeellä, ja siitä saisi 4,5 prosenttia tuottoa, ellei eläkevakuutusyhtiölle kävisi, kuten punapääoman eläkevakuutusyhtiöille kävi. Demari-isäni muuten osti luonnollisesti eläkevakuutuksen konkurssiin menneeltä Eläke-Kansalta. Nykyisin hän äänestää edelleen demareita, mutta sijoitusasioissa kääntyy oikeistolaisen poikansa puoleen.
Kun olin käymässä Lappeenrannassa noin neljännesvuosisata sitten, mummini esitteli pankkipapereitaan ja pyysi minua katsomaan ne läpi, oliko kaikki kunnossa. Löysin tämän eläkevakuutuksen, ja aloin huutamaan suoraa huutoa. Kävimme ystävällisen isovanhempi/tyttärenpoika keskustelun, joka meni kutakuinkin näin.
Mummi: ”Kyl hyö sanoivat, että tää on hyvä sijoitus”.
Mie: ”Vittu sie et mee enää ikinä yksin pankkiin. Jumalauta riskittömistä bondeista saa tuplatuoton. Ne saatanan varkaat eivät todellakaan halua siun vaan omaa parastaan.”
Mummini ei hätkähtänyt alatyylisestä kielenkäytöstäni, koska oli suustaan vielä rivompi kuin minä, vaan huusi vielä kovempaa, että ”Sie sit jatkossa hoiat nää kaikki”. Näin sitten toimittiinkin. Ostelin devalvaatioiden jälkeen mummille osakkeitakin, ja kuolinpesänsä muut edunsaajat voisivat muuten näistä sijoituksista joku päivä tarjota pari siideriä. Veljet ja serkut, pitäkää mielessä.
Jos olisin tuolloin kirjoittanut sijoituskolumnia, olisin kirjoittanut tapahtumasta pankkivirkailijan ja kaikkien esimiestensä pankin pääjohtajaan asti nimillä varustettuna. Itse asiassa olin hyvin lähellä soittaa Possu-Viestin (paikallislehti) tutulle toimittajalle ja tarjota valmista juttua korvauksetta. Tämä olisi oikeasti pitänyt tehdä, vähän hävettää saamattomuuteni.
Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi ihmiset menevät pankkiin kuuntelemaan sijoitusneuvoja. Se on sama kuin menisi etsimään Jeesuksen anteeksiantoa ateistien kokouksesta. Asiakkaalla ja pankilla on intressiristiriita. Asiakas haluaa rahoistaan mahdollisimman paljon tuottoa ja pankki haluaa ASIAKKAAN rahoista mahdollisimman paljon tuottoa. Tai ymmärrän minä, tyhmyys on ehtymätön uusiutuva luonnonvara, jota ei tarvitse kylvää eikä kastella.
Muistan toisenkin tapauksen, josta sain hinkuyskää. Tulevan ex-vaimoni painostamana annoin sijoitusneuvoja kauan sitten hänen kaverilleen. Lopetin nimittäin vapaaehtoisen sijoitusneuvojen antamisen hyvin turhauttavana touhuna vuonna 1995. Sijoitusneuvojan arkipäivä menee niin, että jos annat kaverillesi hyvän vinkin, tämä on sijoitusnero, koska ymmärsi ottaa vinkin vastaan. Jos taas suosittelet uppoavaa laivaa, olet vastuuton idiootti, kun osoittelet huonoja hevosia.
Minä suosittelin tämän reilusti alaikäiselle lapselle eroloita, eli mahdollisimman matalakuluisia indeksirahastoja tai suoria osakeostoja. Pankissa toki piti vielä käydä ja sieltä tultiin takaisin rahat kaikkein suurikuluisimmissa pankin omissa ”aktiivisissa” rahastoissa. Tämä oli toistakymmentä vuotta sitten ja minun suositukseni ja pankin ohjeiden mukaisen sijoituksen tuottoero täytyy olla jo kymmeniä prosentteja.
Niin, kuka niitä nollakorkoisia sijoituksia sitten tekee? Pankit ja eläkevakuutusyhtiö ynnä muut instituutiot, jotka eivät joko voi tai uskalla sijoittaa ”riskipitoisempiin kohteisiin”. Nollakoron olosuhteissa pankit ovat kusessa, koska nollalla on vaikea saada rahaa sisään, ja marginaalit tuppaavat kapenemaan.
Tässä tilanteessa on pankeilla tavallistakin enemmän intressiä puristaa tuottoa varainhoidosta. Ne tarvitsevat kovasti sitä riskitöntä tuottoa, jonka ne voivat asiakkaistaan puristaa.
Sijoituspäätökset on syytä pitää omissa eikä pankin käsissä. Jos ei kyvyt tai uskallus riitä, kannattaa etsiä sijoitusneuvoja, jolla ei ole intressiristiriitaa.
Esimerkiksi jos sijoitusneuvoja on perimässä varojasi, on sekä sijoittajalle ja neuvojalle järkevää pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tuottoon. Minulla ja mummillani ei ollut intressiristiriitaa.
Nollakorkoiset ”riskittömät” pitkät sijoitukset voi myös huolet jättää instituutioille. Rahaa voi ja usein on järkevääkin pitää käteisessä odottamassa hyvää sijoituskohdetta. Kymmeneksi vuodeksi nollakorkoon sitoutuminen taas on lähinnä holhottavaksi julistamisen peruste.
