Merkittävimpiin urheilusaavutuksiini kuuluu SaiPan F-juniorien SM-nelossija vuonna 1975. Menimme pelaamaan uuden karheaan Raksilan jäähalliin Ouluun niiden vanhempien henkilöautoilla, joiden arveltiin kestävän 555 kilometriä talviajoa ja takaisin. Vanhempieni auto ei hypännyt tämän riman yli.
Olin kolmoskentän puolustaja, joten en kolmessa pelissä päässyt kentälle kuin erätauoilla. Pronssiottelussa valmentajamme tiivisti ratkaisuvaiheissa kahdesta ketjusta kahdeksaan pelaajaan. Emme siis eläneet vielä ”Kaikki pelaa” -aikoja. Tosin emme kyllä saaneet sitä pronssiakaan.
Pelasin D-junioreihin asti, jolloin kypsyin lopullisesti SaiPan juniorivalmennukseen tai ainakin yhteen nimenomaiseen valmentajaan ja siirryin yleisurheiluun. Arvelin siellä pääsevän kentälle myös vähän keskimääräistä näsäviisaammat ja pikkuvanhemmat kaverit. Ja kesäharjoituksissa tehtävän muutakin kuin juostavan nopeuden tuhoavia pitkiä lenkkejä.
Näillä lapsuuden kokemuksilla voisi ajatella, että en kovin innokkaasti SaiPaa fanittaisi. Mutta toisaalta näin Kisapuistossa 1970-luvulla, kun enoni Jukka Peitsoma teki juniorimaaottelussa Suomen ainoan maalin Neuvostoliittoa vastaan. Ja voitti puolustajana karsintasarjan pistepörssin, kun SaiPa nousi liigaan ensimmäisen kerran vuonna 1980. Keltamustana kirsikkana kakussa Julle teki SaiPan pudotuspelihistorian ensimmäisen maalin 1983.
Tämä oli avuksi siihen, että kävin Lappeenrannassa asuessani katsomassa kaikki mahdolliset SaiPan kotipelit ja joitain vieraspelejäkin. Muutin 1986 Helsinkiin, mutta en junassa Kouvolan kohdalla yrittänyt hylätä murrettani enkä jääkiekkojoukkuettani, kuten siihen aikaan oli vielä valitettavan yleistä.
Kävin kuitenkin katsomassa SaiPaa enimmäkseen pääkaupunkiseudulla. Näin esimerkiksi SaiPan pakin kierrettävän naurettavan helposti 1988 talvella I-divisioona ottelussa Jokerit-SaiPa. Samassa pelissä ollut stadilainen narrifani lohdutti, että tuo Selänne on kiertänyt ja tulee vielä kiertämään täällä divarissa aika monta muutakin kaveria.
SaiPa-fanina Stadissa
Olen käyttänyt SaiPa-krääsää huolettomasti Helsingissä vain sen ajan, kun olen täällä asunut. Tästä ei ole tullut mitään huolia eikä murheita. Luultavasti siksi, että SaiPan menestys on ollut maltillista, eikä sitä ole kukaan kokenut uhaksi. Ja ehkä myös siksi, että kendojanareilla ei ole ollut - kuten nurmellakieriskelijöillä - omaa Paavo Arhinmäkeänsä tuomassa väkivaltaa fanikulttuuriin.
Ellei nyt sitten joku ole villinnyt jääkiekkojokereita kuten entinen urheiluministeri aikoinaan jalkapallojokereita.
SaiPa-fanina playoffeissa 2025
Matkasimme SaiPan perässä SM-Liigan pudotuspeleissä VR:n siivin 5100 kilometriä. Ja 500 kilometriä autolla, kun junat eivät vielä Raumalle asti kulje. Hyvää tuuria oli siinä, että ensimmäinen juna myöhästyi vasta tänään Lappeenrannasta palatessa ja sarjan ratkettua KalPalle. SaiPa – mitaleita jo vuodesta 1966 – sai tyytyä tällä kertaa hopeaan.
Minkäänlaista vihamielisyyttä en aistinut edes Turussa, Raumasta tai Kuopiosta puhumattakaan. Johonkin munakarvattomien lällättelyyn ei ole syytä kiinnittää mitään huomiota, se ikään kuin kuuluu asiaan. Tosin jos olisivat omiani ja olisi vielä 80-luku, vetelisin korville.
Fanittaminen uskonnon korvikkeena
Jotkut ateistitkin kaipaavat mystiikkaa elämäänsä. Jääkiekkojoukkueen kannattaminen toimii erinomaisena uskonnon korvikkeena. Erityisesti kun en nyt varsinaisesti elokuussa nähnyt kristallipallostani SaiPan mitaliputken jatkumista keväällä.
Synnyinpaikkakuntansa seuran kannattamisessa tulee emigranteille bonuksena vahva yhdistävä tekijä itärajalle asumaan jääneisiin. Saman uskonnon harjoittaminen pitää vanhoja kontakteja hyvin yllä ja tuo toki uusiakin. Eteläkarjalaiset ovat sitä paitsi ihan mukavaa eli vilkasta, uteliasta ja kateellista porukkaa. Vaikka niiden kanssa saa suunvuoron vain reippaasti päälle puhumalla.
Jääkiekko ja sen fanittaminen Suomessa yhdistää ihmisiä. Näen tämän hyvänä yhteisöllisenä asiana. Osan mielestä penkkiurheilu on kannattamatonta, ja he saavat puolestani pitää mielipiteensä. Tosin saatan liimailla SaiPa-tarroja selkäänsä.
Sijoitustietokin on yhteisö
Jos SaiPa on miulle uskonto, niin lähetystyöni teen kuitenkin Sijoitustiedossa. En usko olevan mahdollista käännyttää Etäkärppiä Stadin Keltamustiin, mutta pankkitallettajista saattaa hyvinkin kehittyä osakesijoittajia.
Sijoitustietolaiset tuskin tulevat koskaan kokemaan samanlaista huumaa kuin keltamusta kansa Kisapuistossa 21.4. SaiPan finaalipaikan varmistuttua. Liput Sijoitustietoon eivät kuitenkaan maksa mitään ja ovat paljon helpompia hankkiakin kuin Kiimaliiterin playoffliput. Lisäksi on mahdollista saada jopa fanittamisen kassavirta positiiviseksi, mikä urheilun tapauksessa onnistuu vain ammattivedonlyöjiltä. Vaikka ammattivedonlyöjät ovatkin verottajan johtavan veroasiantuntijan Atso Kiurun päätöksellä satuolentoja.
Sijoitustieto on nykyisin keskustelupalstaksi hämmentävän hyvähenkinen yhteisö. Joten yritetään pitää se aktiivisena sellaisena jatkossakin, eikö?
P.S. Lätkäfanit voivat valitettavasti nekin ajautua erimielisyyksiin. Olen kuullut välillä huhuja jopa Kaukaan päädyn tahdinlyöjien jäsentenvälisistä erimielisyyksistä. Toivottavasti eivät olleet tosia.
Mutta KalPa-fanit ovat jakautuneet oikeasti kahtia. On ilmeisesti vanhempi Musta Verkosto ja siitä ehkä eronneet Veljmiehet. Ja nämä kaksi ryhmää eivät välttämättä toisilleen päevää sano, ja se on Savossa lähellä sodanjulistusta. Kuulin tarinan savolaisen kertomana, joten en ota täyttä vastuuta todenperäisyydestä tai edes siitä, ymmärsinkö oikein.
Toivottavasti sopu kuitenkin säilyi viime yön Kuopion torin kultajuhlissa. Jonnat eivät muista, että edellisen jääkiekon SM-kullan Itä-Suomeen toi Viipurin Reipas 1928. Eivätkä sitä, että Kisapuistossa vietettiin SM-kultajuhlia edellisen kerran vuonna 1962. Silloin sarjamuotoisen mestaruuden voitti Ilves ja sen viimeinen sarjapeli oli Ilves-SaiPa.
Paljon onnea entiselle Sortavalan Palloseuralle kuitenkin!
