Olet täällä

Kolumnit

Kolumni: Näkemyksen muuttamisen tuskallisuus

Jaa Twiittaa

Marko Erolan Kirotun kaivoksen lukeminen oli osin tuskallinen prosessi. Onneksi kirja oli niin mukaansatempaava, että ei mennyt neljääkään tuntia.

Pidän itseäni hyvin mediakriittisenä. Luotan suomalaisen journalismin integriteettiin siinä missä Suomen jalkapallomaajoukkueen menestykseen. Voittoja tulee molemmille aina välillä. Silti suomalainen media sai osin minutkin Talvivaarassa törkeän värittyneellä ja lähdekritiikittömällä uutisoinnillaan.

Nerolan kirja pitäisi laittaa pakkolukemiseksi journalisteille malliesimerkiksi siitä, miten uutisointia ei pidä tehdä. Tämä tosin ei tule toteutumaan. Vasemmistovihreät ja mikseivät muutkin ryhmät sen sijaan epäilemättä käyttävät Kirottua kaivosta oppimateriaalina siitä miten lehtineekerit talutetaan orjalaivaan.

Talvivaara-uutisoinnissa meni pääosin kaikki pieleen. Ensin hehkutettiin riskisijoituskohdetta varmana menestystarinana.

Tätä en muuten ostanut. Pidin Talvivaaraa kansantalouden kannalta kannatettavana ja munakkaana projektina, mutta sijoituskohteena pidin sitä korkeariskisenä alun alkaen. Alan olla liian vanha ottamaan riskejä, joissa en kuvittelekaan hahmottavani odotusarvoja. Keskityn sellaisiin riskeihin, joissa luulen ymmärtäväni aiheesta edes osan paremmin kuin seuraava taksikuski.

Sitten paisuteltiin pieni paikallinen ympäristöongelma ”Suomen suurimmaksi ympäristökatastrofiksi” mm. ympäristöministeri Ville Niinistön sanoin. Tämän ostin osin sitten minäkin. Ymmärsin kyllä, että tietenkään ongelma ei ole niin iso, kuin kaikkien kaivosten sulkijat antavat ymmärtää. Vasta Markon kirjan jälkeen tajusin, että lähinnä muutaman mökkeilijän järvivedet olivat menneet suolaisiksi. Talvivaaran ympäristöongelmat olivat sinänsä valitettavia, mutta täysin suhteettomasti uutisoituja.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun konkurssi alkoi näyttää todennäköisimmältä tulemalta, alkoivat talouslehdistönkin tähtitoimittajat lyömään Pekka Perää samalla tarmokkuudella kuin Talvivaaran lähimökkien omistajat etsivät järvensä kaloista uraania saadakseen yhtiön lunastamaan tönönsä moninkertaiseen hintaan markkinahintoihin nähden. Uraanin löytämisessä onnistuttiin huonommin kuin Perän lyömisessä.

Kirottu kaivos ansaitsisi tutkivan journalismin palkinnon.

Toisaalta kun sen sai skandaalijournalismilla Juha Kauppinen samasta aiheesta, tuskin sitä Markolle annetaan asiallisesta, loogisesta ja faktoihin perustuvasta kirjasta. Suuri yllätys ei ollut, että Kauppinen ei halunnut Erolan kanssa samaan A-studioon.

Minulle suurin yllätys kirjassa oli, että Marko Erolalla oli näin käsittämättömän paljon munaa. Kuka muu oikeasti uskaltaa pienessä maassamme arvostella toimittajakollegoita nimellä yksisilmäisyydestä ja lähdekritiikittömyydestä? Lisäksi Erola esittää faktat, joihin väitteensä perustuvat. Tällaisella touhulla eivät kaverit lisäännyt. Tästä on minulla muutakin kuin kutitustuntumaa.

Kirjan luettuaan on toivottavasti Pekka Perän lisäksi vitutukseen kuolemisen mahdollisuutta tutkinut useampi Talvivaara-toimittaja. Tästä toivuttuaan luultavasti jatkavat vanhoilla linjoilla eivätkä anna turhien faktojen häiritä hyviä tarinoita. Tuskin itse asiassa jaksavat edes kirjaa lukea, tuomitseminen onnistuukin helpommin lukematta.

Minulla on tavallista parempi perustelu uskoa Markon väitteiden oikeellisuuteen.

Tiedän hänen nimittäin joutuneen tekemään sekä toimittajien että sijoittajien vaikeimman katumusharjoituksen eli muuttamaan aiempaa näkemystään.

Olen vuosikausien ajan jängännyt Nerolan kanssa suomalaisten toimittajien moraalista ja kyvykkyydestä. Marko on ollut omiensa puolella väittäen mm. että toimitusten ja kaupallisen puolen välillä on Kiinan muuri, jota ei ylitetä. Toimittajat kirjoittavat, mitä oikeaksi kokevat ja heitä ohjaa journalismin etiikka. Ehkä näin on ollutkin niissä toimituksissa, missä Marko on työskennellyt.

Minä taas olen edustanut näkemystä, että taloudelliset ja muut intressit ohjaavat kirjoittelua ja toimittajat eivät juuri lähdetarkastuksesta välitä. Tämä johtunee osin laiskuudesta ja osin tarkoitushakuisuudesta.

Yhtä mieltä olemme olleet siitä, että nettijournalismi on tehnyt pahaa talousuutisoinnillekin. Kun esimerkiksi yhtiöiltä tulee tiedote, alkaa kilpajuoksu siitä, kuka saa ensimmäisenä jutun ulos. Jos jäät tutkimaan taustoja, jäät myös kakkoseksi.

Jos kilpaileva media julkaisee jotain omaa, rivakka copypaste ja sanavalintojen lievä muokkaus vievät niin paljon aikaa, että sitä ei riitä mitenkään enää uutisen oikeellisuuden tarkistamiseen. Hopea on kuitenkin kirkkaampi mitali kuin pronssi.

Luulen kahden ja puolen vuoden Talvivaara-projektissa Markon silmien avautuneen suomalaisen journalismin tason suhteen.  Tämän on täytynyt olla raskas kokemus. Uskonsa menettäminen on monelle paha rasti. Osa hurahtaa uuteen, osa ratkeaa ryyppäämään. Erola sen sijaan kirjoitti erinomaisen kirjan.

En usko, että Erolaa itkettää yhtään Talvivaaraan polttamansa muutama tonni, kuten Juha Kauppinen vastineessaan antoi ymmärtää. Mustion media ei siihen kaadu ja Marko on kokenut sijoittaja, joka tietää sijoittaessaan, että mukana on myös riski.

Olen sen sijaan hyvin varma, että suomalaisen median integriteetin tarkastelu on tuonut prosessissa, jollei nyt ihan kyyneleitä silmäkulmaan, niin ainakin korkeaa verenpainetta enemmän kuin kahden pienen lapsen isälle on hyväksi.

P.S. Minulle ei tullut yllätyksenä Suomen vihreiden taipumus esittää venytettyä totuutta.

Suoritin kahden hengen kyselytutkimuksen markkinatalousvihreiden naisten keskuudessa ensin Heidi Hautalan ministerieron yhteydessä otsikolla ”Kuinka paljon saa valehdella?”. http://m.iltalehti.fi/uutiset/2013101117594964_uu.shtml

50% vastaajista oli sitä mieltä, että hyvistä syistä saa valehdella ja 50% katsoi, että ei Heidi nyt oikeastaan edes koskaan ole valehdellut.

Kun Greenpeace julkaisi Rosatomista faktoja, joista juuri mikään ei pitänyt paikkaansa, uudistin kysymyksen oikaistuilla faktoilla täydennettynä.

50% ei vastannut ollenkaan ja 50% vastasi, että ei ehdi osallistua tällaiseen keskusteluun enempää.

Tämä oli pelottavaa, koska tässä olivat täysipäisimmät hyvin tuntemani markkinatalousvihreiden naisten populaatiosta. Kai nämä sitten uskovat Minerva Krohnin vaihtelevan äidinkieltään ihan suvun sen hetkisistä perinteistä johtuen eikä kulloisenkin tarjolla olevan postin kielikiintiöiden asettamien vaatimusten mukaan.

Tunnen taistolaisvihreitäkin, mutta en usko meillä olevan hirveästi rakentavaa keskusteltavaa ainakaan taloudellisista tai poliittisista asioista. Markkinatalousvihreiden kanssa uskoin voivani keskustella. Ville Niinistön suorituksetkaan Talvivaaran yhteydessä eivät vahvistaneet tätä luuloa.

Minä hyväksyn vihreiden tavoitteista useimmat, mutta metodeistaan en juuri mitään. Laitetaan ydinvoimalat kiinni ja sen seurauksena lisätään kivihiilen käyttöä, ei ole esimerkiksi hirveän järjellinen metodi yrittää pysäyttää maapallon lämpeneminen.

Totuuden syrjäyttäminen tavoitteiden saavuttamiseksi on vaarallinen polku kulkea. Itänaapurissamme sitä parhaillaan harjoitetaan ja ruplan arvosta osa on vielä jäljellä.

Kirottu kaivos kirjan voi tilata täältä.

Keskustele kolumnista foorumilla