Lihaquat Ahamed: Lords of Finance
Pähkinänkuoressa
Jämähtäneet ideat taloustieteessä voivat johtaa tuhoisiin lopputuloksiin. Kultakannan hyödyt talouden tasapainon ja kasvun tuottamisessa loppuivat pitkään ennen kuin sen käytöstä lopulta luovuttiin.
Ahamedin Lords of Finance kertoo syväluotaavan tarinan maailman neljän suurimman keskuspankin pääjohtajista 1920-luvulla. Englannin pankin Montagu Norman, New Yorkin keskuspankin Benjamin Strong, Saksan keskuspankin Hjalmar Schacht ja Ranskan pankin Émile Moreau nähtiin talousmaailman rokkitähtinä, jotka jälleenrakensivat globaalit rahoitusmarkkinat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin heidän toimenpiteensä johtivat maailmantalouden suurimpaan rauhanajan romahdukseen, Suureen Lamaan (the Great Depression). Suurimpina virheinä Ahamed nostaa liiallisen luoton yksittäisiin pankkiireihin sekä heidän takertumisensa vanhentuneisiin ideoihin, tässä tapauksessa kultakantaan. Tarinasta löytyy huomattavia yhtäläisyyksiä vuoden 2008 finanssikriisin kanssa, jonka ainakin osittaiseksi syyksi luetaan Yhdysvaltojen keskuspankin puheenjohtaja Alan Greenspanin aikaisemmin ylistetty löyhä rahapolitiikka. Kirjan meriiteiksi luettakoon, että kun Greenspanin seuraajalta Ben Bernankelta kysyttiin kirjoja, joiden avulla finanssikriisin voisi ymmärtää, hän nosti esille vain Ahamedin kirjan.
1920-luvun pankkiireista kuuluisimmalla, Englannin pankin Montagu Normanilla, sanotaan olleen lähes uskonnollinen kiihko kultakannan tärkeydestä globaalin järjestyksen ja vaurauden saavuttamiseksi. Valtion käyttäessä kultakantaa, kaikki sen liikkeelle laskettu valuutta piti taata fyysisellä kullalla. Kultakantaa pidettiin (ja osin pidetään tänäkin päivänä) positiivisena kehityksenä talouden historiassa, sillä se toi kuria valtioiden rahapolitiikkaan ja esti ylimääräisen rahan printtaamisen velkojen maksamiseksi. Ensimmäinen maailmansota muutti kaiken. Sotaa käyvät valtiot onnistuivat nostamaan velkaantumisasteensa jopa 50 prosenttiin bruttokansantuotteestaan. (Mikä ei herran vuonna 2022 kuulosta erityisen dramaattiselta, vrt. Suomen velkaantumisaste 53.1% vuonna 2020.) Saksa päätyi sodan jälkeen printtaamaan Reichsmarkkia velkojensa maksuun, minkä johdosta valuutta menetti käytännössä kaiken arvonsa ja maa ajautui kaaokseen. Maailman keskuspankkiirit olivat yhtä mieltä siitä, että valtioiden pitää palata kultakantaan mahdollisimman nopeasti. Ongelmaksi muodostui toki valtavat määrät liikkeelle laskettua valuuttaa sodan johdosta. Britanniassa Curchill päätyi palaamaan kultakantaan deflatoimalla, jolloin punnan arvo palautettiin sotaa edeltävälle tasolle. Tämä johti pulaan kullasta jolla taata liikkeellä oleva valuuttamäärä ja kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemiseen, koska punnan arvo oli liian korkea suhteessa muihin valuuttoihin. Britannia kärsikin korkeasta korkotasosta ja työttömyydestä läpi 1920-luvun. Ranska sen sijaan päätyi devalvoimaan frangin, eli laski frangin arvoa suhteessa kultaan. Tämä johti mukavaan talouskasvuun ja kansainvälisen kaupan sekä kultavarantojen nousuun. Kaiken tämän keskellä Yhdysvallat alkoivat vastaanottaa sotalainojen takaisinmaksuja Euroopasta, johtaen heidänkin kulta-arkkujen pullisteluun. Kultakannan ongelmaksi muodostui ns. nollasummapeli. Kaikkien valtioiden kytkeytyessä kultakantaan, yhden valtion talouskasvu heikensi toisen valtion taloutta. Esim. Ranskan devalvoiman frangin johdosta tuotanto siirtyi Ranskaan halpojen kustannusten vuoksi, johtaen työttömyyteen muissa maissa. Satunnaisia kritisoijiakin löytyi, maineikkaimpana muuan John Maynard Keynes, joka kutsui kultakantaa barbaariseksi muinaisjäänteeksi. Keynes kuitenkin epäonnistui vakuuttamaan Britannian päättäjät siitä, että modernissa taloudessa voitaisiin tarjota luottoa ilman kullalla takaamista.
Vuonna 1926, nämä mainitut neljä keskuspankkiiria alkoivat tulla pelokkaan tietoiseksi kultakannan mahdollisista ongelmista. Yhdysvaltojen osakemarkkinat olivat vaarallisen ylikuumentuneet, Saksalle lainattiin valtavia summia sekä Britanniassa velloi taantuma. Ongelmien johdosta New Yorkin keskuspankki laski ohjauskorkoaan neljästä prosentista 3.5%:n. Kullan virratessa takaisin Eurooppaan korkojen laskemisen johdosta Yhdysvaltojen Benjamin Strong totesi tehneensä virheen ja nosti koron viiteen prosenttiin. Tästä säikähtäneenä Britanniakin joutui nostamaan korkojaan kullan virratessa Yhdysvaltojen korkeampien tuottojen perässä, Saksan ja muiden Euroopan maiden seuratessa perässä. Lumipalloefektin tavoin jylläävä korkojen nosto vähensi kysyntää lainojen kallistuessa, lisäten työttömyyttä ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan Yhdysvaltojen osakemarkkinoiden arvo lähes kaksinkertaistui vuosina -28 ja -29, kasvun loppuessa romahdukseen syksyllä 1929. Nopean korkojen laskemisen ja rahallisen elvyttämisen uskotaan pienentäneen romahduksen vaikutuksia. Elvytyskeinot kuitenkin lopetettiin liian aikaisin, josta seurasi toinen talouden romahdus. Euroopassa kansan osakkeenomistus ei ollut niin suurta kuin Yhdysvalloissa, joten romahdus oli huomattavasti pienempi. Ahamedin johtopäätöksenä on, että kultakantaan sitoutuminen johtaa kullan virtaamiseen niihin valtioihin, missä sitä on jo valtavasti (esimerkissä Yhdysvallat ja Ranska). Valtioiden maksaessa velkansa kullassa eikä omassa valuutassaan päädytään ns. winner-takes-it-all -tilanteeseen, joka on kaikkea muuta kuin toimivaa maailmassa, missä valtiot yrittävät taistella tiensä ulos taantumasta.
Ahamedin mukaan vuonna 1931 vakava taantuma kääntyi Suureen Lamaan. Britannia joutui ensimmäisenä luopuman kultakannasta ehtyneiden kultavarantojen seurauksena. Tämä johti punnan arvon laskuun (-30%), minkä johdosta Britannian kilpailukyky kansainvälisesti alkoi saada elonmerkkejä. Seuraavina vuosina mm. Kanada, Intia, sekä osa pohjoismaista seurasivat perässä. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa valtaan nousi Franklin D. Roosevelt, jonka aloittama Keynesiläinen elvyttämisohjelma nosti työllisyyttä ja loi uskoa talouteen hetkessä. Vastoin taloustieteilijöiden ohjeistusta Roosevelt uskoi, että talouden toipumiseen vaaditaan hintojen nousua. Irroitettuaan dollarin kultakannasta Roosevelt kykeni injektoimaan 3 miljardia dollaria elvytysrahaa markkinoille. Lopulta jokainen valtio nousi taantumastaan irrottauduttuaan kultakannasta. (Olen lukenut tekstejä itävaltalaisen koulukunnan kannattajilta, joiden mukaan lama pitkittyi, koska kultakannasta irrottauduttiin. Tämän hetken tiedoilla koen Ahamedin perustelut vakuuttavammiksi. Samaan johtopäätökseen Ahamedin kanssa on päätynyt esimerkiksi Ha-Joon Chang kirjassaan Economics: The users guide.). Kultakannassa riippumisen lisäksi toinen rahapolitiikassa tehty virhe Ahamedin mukaan oli valtavat sotakorvaukset, mitä Saksalta vaadittiin Versailles’n rauhansopimuksessa. Neuvottelujen nöyryyttävää lopputulosta onkin jälkeenpäin pidetty siemenenä toiselle maailmansodalle ja hyvänä retorisena aseena Adolfin puheisiin. Lopulta leijonanosa sotakorvauksista annettiin anteeksi, minkä johdosta Saksankin talous pääsi vihdoin raiteilleen.
Mikä sitten voisi korvata taloustieteilijöille niin rakkaan kultakannan? Toisen maailmansodan jälkeen Keynes hahmotteli järjestelmän, jossa kansalliset valuutat arvotetaan suhteessa dollariin. Tärkeimpänä ajatuksena on väistää kultakannan tapainen, kädet sitova järjestelmä, jossa valuutan arvoa pitää vaalia kansan kustannuksella. (Huom. Joseph Stiglitz vertaa eurojärjestelmään kuuluvia valuvikoja kultakannan ongelmiin kirjassaan The Euro.)
(Teksti pohjautuu Tom Butler-Bowdonin kirjaan 50 Economics Classics)