Kiitos. On suorastaan mieltä ylentävää huomata tarinani resonoineen ja tuottaneen näin paljon rakentavaa ajatuksenvaihtoa. Ja toisaalta saada vahvistusta, etten ole elämäntuskani kanssa yksin, vaikka yksinäiseltä on usein tuntunut tuolla työelämän koneistossa - ja akuutisti sen ulkopuolella.

Edellä oli puhetta myös psykoterapiasta. En välttämättä tähän tilanteeseen koe tarvitsevani, mutta lupaan ottaa harkintaan heti, jos negatiivisuus jonkin ylimääräisen kierteen kautta lähtisi nousuun. Kerran kauan sitten sitäkin on tullut kokeiltua, mutta tajusin, että painolastia on aika paljon enkä saa purettua sitä tehokkaasti ja sitten aloin nuukailla kustannusten takia. Työterveyden kautta en ollut kehdannut lähestyä.

Muutamista kommenteista on tullut hyvin ilmi, että jotkut ovat sinut itsensä kanssa ilman ulkoista pätemisen tarvetta ja saavat sisäsyntyistä tyydytystä hyvin tehdystä työstä ja aina parempiin tuloksiin pyrkimisestä. Tämä olisi tietysti ihanteellinen olotila, ja näinhän varmasti parhaat tekniset innovaatiot tai muidenkin alojen mestarit ja mestariteot jalostetaan.

Mutta valitettavasti useimmilla perusfiksuillakaan ihmisillä ei taida olla mitään todellista intohimoa työhönsä, ainakaan jos opiskeluala on valittu alun perin pääasiassa työllistymis- ja tienauspotentiaalin pohjalta, ja sitten vielä ehkä redusoiduttu resurssiksi johonkin kankeaan suuryritykseen ja lusittu siellä jo yhden elinkautisen verran.

Monet niissä puitteissa hakevat sitä merkityksellisyyttä ulkoisen arvostuksen kautta pyrkimällä ohjailemaan itseään kuin Sims-ukkelia pykälä pykälältä kohti jotain huipulla häämöttävää statuksen ja rahan multihuipentumaa. Itsellänikin yleensä haaveissa siinsi koko ajan jokin seuraava hienommalta vaikuttava yksikkö tai positio, vaikka realisoituneet liikkeet olivat aina jotain muuta. Kunhan ei jää tuleen makaamaan.

Mutta loppujen lopuksi harva voi olla pörssiyhtiön toimitusjohtaja, eivätkä kaikki voi olla edes Vice Presidenttejä, mistä seuraa pettymyksiä ja kateutta. Usein vielä organisaatiopolitiikkaan liittyy epäreiluuden kokemuksia; aina jotakuta suositaan ja toisia mielestään väärin perustein sorsitaan. Ja jossain vaiheessa, kun nuorempia tai tyhmempiä alkaa mennä ohi oikealta ja vasemmalta, myönnät itsellesi, että kyllä se juna jo meni. Up or out – game over.

Luin ketjun jo pariin kertaan, enkä tietenkään tiedä, miten tarina jatkuu. Mutta jonkinlaiseen itsereflektioon pystyn nyt ehkä avullanne paremmin. Mennyttä on turha murehtia ja harmitella missattuja mahdollisuuksia tai vääriä valintoja. Varsinkin, kun ei ole mitään syytä katkeroitua, eihän minulla nyt lainkaan huonosti mene.

Paljon hyvääkin on matkan varrella ollut. Muutama läheinen työkaveri nousee mieleen, jostain aiemmista yhteyksistä. Parhaiten olen viihtynyt matalissa organisaatioissa. Pienen yksikön välitön tiedonkulku, monipuoliset tehtävät ja valmius nopeaan actioniin on voimaannuttavaa, kun taas pääkonttorin esikunnassa toimistopolitiikan määrä voi olla lamaannuttava ja tunnet olevasi ihan ulkokehällä.

Eli jos tästä vielä nousisin uuteen hyökkäykseen tuonne bisnekseen, kyllähän varmaan jokin pienempi yritys ruokkisi paremmin innostumista. Muutamilla tutuilla ja kavereilla on erilaisia virityksiä. Johonkin voisi varmaan kiilautua mukaan projektiluontoisesti, ensi alkuun vaikka palkatta tai tarvittaessa sijoittajana.

Keskijohdon kehäraakeille tai valkokaulusduunareille ei oikein taida olla vastaavaa downshiftauskysyntää kuin C-suitelle hallitusammattilaisina, vuokrajohtajina ja konsultteina, jollain paikallispuulaakitasolla tietenkin. Ehkä joku vielä joskus innovoi sellaisenkin kohtaantopalvelun?

Mutta ensi hätään voisi tosiaan aktivoitua vaikka urheiluseuratoimintaan, opiskeluun, lukemiseen jne... aloitan vaikka siitä Oblomovista. Tämähän vaikuttaa jo ihan suunnitelmalta… 

Hyvää uutta vuotta kaikille!