vonenzo

+30
Liittynyt:
24.8.2021
Viestejä:
18

Kirjoitan tänne tiivistelmiä, referaatteja, kommentteja ja pohdintoja talous- ja sijoitusaiheisista kirjoista ja artikkeleista, sekä suomennoksia jo olemassaolevista tiivistelmistä. Tarkoituksenani on toki sisäistää paremmin lukemaani ja oppia enemmän, sekä saada rutiinia suomeksi kirjoittamiseen, mikä tuntuu välillä hävettävän vaikealta.

 

Koska aikaisemmat yritykseni referoida lukemaani on tyssähtänyt nopeasti alkuinnostuksen jälkeen, tekstien muumioituessa vanhan läppärin syövereissä, otan käyttöön kovemmat keinot ja julkaisen tuotokset täällä. Jo pelkkä takaraivossa kolkuttava ajatus siitä, että teksti päätyy julkisen katseen alle tuo tekemiseen huomattavasti lisää huolellisuutta ja pieteettiä. Kommentit, kritiikki ja keskustelu on siis aina tervetullutta.

 

"Every day you learn something new is a great day." 

        -Joku sanonut varmasti joskus

0
0
2.4.2022 - 14:20

vonenzo

OP
+30
Liittynyt:
24.8.2021
Viestejä:
18

Lihaquat Ahamed: Lords of Finance

Pähkinänkuoressa

Jämähtäneet ideat taloustieteessä voivat johtaa tuhoisiin lopputuloksiin. Kultakannan hyödyt talouden tasapainon ja kasvun tuottamisessa loppuivat pitkään ennen kuin sen käytöstä lopulta luovuttiin.

 

Ahamedin Lords of Finance kertoo syväluotaavan tarinan maailman neljän suurimman keskuspankin pääjohtajista 1920-luvulla. Englannin pankin Montagu Norman, New Yorkin keskuspankin Benjamin Strong, Saksan keskuspankin Hjalmar Schacht ja Ranskan pankin Émile Moreau nähtiin talousmaailman rokkitähtinä, jotka jälleenrakensivat globaalit rahoitusmarkkinat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuitenkin heidän toimenpiteensä johtivat maailmantalouden suurimpaan rauhanajan romahdukseen, Suureen Lamaan (the Great Depression). Suurimpina virheinä Ahamed nostaa liiallisen luoton yksittäisiin pankkiireihin sekä heidän takertumisensa vanhentuneisiin ideoihin, tässä tapauksessa kultakantaan. Tarinasta löytyy huomattavia yhtäläisyyksiä vuoden 2008 finanssikriisin kanssa, jonka ainakin osittaiseksi syyksi luetaan Yhdysvaltojen keskuspankin puheenjohtaja Alan Greenspanin aikaisemmin ylistetty löyhä rahapolitiikka. Kirjan meriiteiksi luettakoon, että kun Greenspanin seuraajalta Ben Bernankelta kysyttiin kirjoja, joiden avulla finanssikriisin voisi ymmärtää, hän nosti esille vain Ahamedin kirjan.

 

1920-luvun pankkiireista kuuluisimmalla, Englannin pankin Montagu Normanilla, sanotaan olleen lähes uskonnollinen kiihko kultakannan tärkeydestä globaalin järjestyksen ja vaurauden saavuttamiseksi. Valtion käyttäessä kultakantaa, kaikki sen liikkeelle laskettu valuutta piti taata fyysisellä kullalla. Kultakantaa pidettiin (ja osin pidetään tänäkin päivänä) positiivisena kehityksenä talouden historiassa, sillä se toi kuria valtioiden rahapolitiikkaan ja esti ylimääräisen rahan printtaamisen velkojen maksamiseksi. Ensimmäinen maailmansota muutti kaiken. Sotaa käyvät valtiot onnistuivat nostamaan velkaantumisasteensa jopa 50 prosenttiin bruttokansantuotteestaan. (Mikä ei herran vuonna 2022 kuulosta erityisen dramaattiselta, vrt. Suomen velkaantumisaste 53.1% vuonna 2020.) Saksa päätyi sodan jälkeen printtaamaan Reichsmarkkia velkojensa maksuun, minkä johdosta valuutta menetti käytännössä kaiken arvonsa ja maa ajautui kaaokseen. Maailman keskuspankkiirit olivat yhtä mieltä siitä, että valtioiden pitää palata kultakantaan mahdollisimman nopeasti. Ongelmaksi muodostui toki valtavat määrät liikkeelle laskettua valuuttaa sodan johdosta. Britanniassa Curchill päätyi palaamaan kultakantaan deflatoimalla, jolloin punnan arvo palautettiin sotaa edeltävälle tasolle. Tämä johti pulaan kullasta jolla taata liikkeellä oleva valuuttamäärä ja kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemiseen, koska punnan arvo oli liian korkea suhteessa muihin valuuttoihin. Britannia kärsikin korkeasta korkotasosta ja työttömyydestä läpi 1920-luvun. Ranska sen sijaan päätyi devalvoimaan frangin, eli laski frangin arvoa suhteessa kultaan. Tämä johti mukavaan talouskasvuun ja kansainvälisen kaupan sekä kultavarantojen nousuun. Kaiken tämän keskellä Yhdysvallat alkoivat vastaanottaa sotalainojen takaisinmaksuja Euroopasta, johtaen heidänkin kulta-arkkujen pullisteluun. Kultakannan ongelmaksi muodostui ns. nollasummapeli. Kaikkien valtioiden kytkeytyessä kultakantaan, yhden valtion talouskasvu heikensi toisen valtion taloutta. Esim. Ranskan devalvoiman frangin johdosta tuotanto siirtyi Ranskaan halpojen kustannusten vuoksi, johtaen työttömyyteen muissa maissa. Satunnaisia kritisoijiakin löytyi, maineikkaimpana muuan John Maynard Keynes, joka kutsui kultakantaa barbaariseksi muinaisjäänteeksi. Keynes kuitenkin epäonnistui vakuuttamaan Britannian päättäjät siitä, että modernissa taloudessa voitaisiin tarjota luottoa ilman kullalla takaamista.

 

Vuonna 1926, nämä mainitut neljä keskuspankkiiria alkoivat tulla pelokkaan tietoiseksi kultakannan mahdollisista ongelmista. Yhdysvaltojen osakemarkkinat olivat vaarallisen ylikuumentuneet, Saksalle lainattiin valtavia summia sekä Britanniassa velloi taantuma. Ongelmien johdosta New Yorkin keskuspankki laski ohjauskorkoaan neljästä prosentista 3.5%:n. Kullan virratessa takaisin Eurooppaan korkojen laskemisen johdosta Yhdysvaltojen Benjamin Strong totesi tehneensä virheen ja nosti koron viiteen prosenttiin. Tästä säikähtäneenä Britanniakin joutui nostamaan korkojaan kullan virratessa Yhdysvaltojen korkeampien tuottojen perässä, Saksan ja muiden Euroopan maiden seuratessa perässä. Lumipalloefektin tavoin jylläävä korkojen nosto vähensi kysyntää lainojen kallistuessa, lisäten työttömyyttä ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan Yhdysvaltojen osakemarkkinoiden arvo lähes kaksinkertaistui vuosina -28 ja -29, kasvun loppuessa romahdukseen syksyllä 1929. Nopean korkojen laskemisen ja rahallisen elvyttämisen uskotaan pienentäneen romahduksen vaikutuksia. Elvytyskeinot kuitenkin lopetettiin liian aikaisin, josta seurasi toinen talouden romahdus. Euroopassa kansan osakkeenomistus ei ollut niin suurta kuin Yhdysvalloissa, joten romahdus oli huomattavasti pienempi. Ahamedin johtopäätöksenä on, että kultakantaan sitoutuminen johtaa kullan virtaamiseen niihin valtioihin, missä sitä on jo valtavasti (esimerkissä Yhdysvallat ja Ranska). Valtioiden maksaessa velkansa kullassa eikä omassa valuutassaan päädytään ns. winner-takes-it-all -tilanteeseen, joka on kaikkea muuta kuin toimivaa maailmassa, missä valtiot yrittävät taistella tiensä ulos taantumasta.

 

Ahamedin mukaan vuonna 1931 vakava taantuma kääntyi Suureen Lamaan. Britannia joutui ensimmäisenä luopuman kultakannasta ehtyneiden kultavarantojen seurauksena. Tämä johti punnan arvon laskuun (-30%), minkä johdosta Britannian kilpailukyky kansainvälisesti alkoi saada elonmerkkejä. Seuraavina vuosina mm. Kanada, Intia, sekä osa pohjoismaista seurasivat perässä. Vuonna 1933 Yhdysvalloissa valtaan nousi Franklin D. Roosevelt, jonka aloittama Keynesiläinen elvyttämisohjelma nosti työllisyyttä ja loi uskoa talouteen hetkessä. Vastoin taloustieteilijöiden ohjeistusta Roosevelt uskoi, että talouden toipumiseen vaaditaan hintojen nousua. Irroitettuaan dollarin kultakannasta Roosevelt kykeni injektoimaan 3 miljardia dollaria elvytysrahaa markkinoille. Lopulta jokainen valtio nousi taantumastaan irrottauduttuaan kultakannasta. (Olen lukenut tekstejä itävaltalaisen koulukunnan kannattajilta, joiden mukaan lama pitkittyi, koska kultakannasta irrottauduttiin. Tämän hetken tiedoilla koen Ahamedin perustelut vakuuttavammiksi. Samaan johtopäätökseen Ahamedin kanssa on päätynyt esimerkiksi Ha-Joon Chang kirjassaan Economics: The users guide.). Kultakannassa riippumisen lisäksi toinen rahapolitiikassa tehty virhe Ahamedin mukaan oli valtavat sotakorvaukset, mitä Saksalta vaadittiin Versailles’n rauhansopimuksessa. Neuvottelujen nöyryyttävää lopputulosta onkin jälkeenpäin pidetty siemenenä toiselle maailmansodalle ja hyvänä retorisena aseena Adolfin puheisiin. Lopulta leijonanosa sotakorvauksista annettiin anteeksi, minkä johdosta Saksankin talous pääsi vihdoin raiteilleen.

 

Mikä sitten voisi korvata taloustieteilijöille niin rakkaan kultakannan? Toisen maailmansodan jälkeen Keynes hahmotteli järjestelmän, jossa kansalliset valuutat arvotetaan suhteessa dollariin. Tärkeimpänä ajatuksena on väistää kultakannan tapainen, kädet sitova järjestelmä, jossa valuutan arvoa pitää vaalia kansan kustannuksella. (Huom. Joseph Stiglitz vertaa eurojärjestelmään kuuluvia valuvikoja kultakannan ongelmiin kirjassaan The Euro.)

 

(Teksti pohjautuu Tom Butler-Bowdonin kirjaan 50 Economics Classics)

0
0
4.4.2022 - 14:35

vonenzo

OP
+30
Liittynyt:
24.8.2021
Viestejä:
18

Metsätaloudesta:

Paul Samuelson - Economics of Forestry in an Evolving Society

Kirjoittajasta

Taloustieteen Nobel-voittaja Paul Samuelson, tuo 1900-luvun taloustieteen rokkitähti, on tunnettu esimerkiksi maailman suosituimman taloustieteen oppikirjan The Economics kirjoittamisesta yhdessä toisen Nobel-voittaja Willian Nordhausin kanssa. Sivuhuomiona mainittakoon, että vielä vuoden -89 painokseen oli herroilta päässyt pieni lapsus heidän todetessaan, että Neuvostoliitto on onnistuneesti näyttänyt suunnitelmatalouden toimivan ja jopa menestyvän. Kenties tämä tutuksi tullut ”taktinen totuus” Neuvostoliiton tuotantotilastoista on päässyt höynäyttämään Nobelisteja?

 

Samuelsonin artikkeli Economics of Forestry in an Evolving Society (Economic Inquiry vol. XIV, Dec. 1976) on huomattavan tunnettu luonnonvarataloustieteessä ja ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. Nobelisti syventyy taloustieteen opein vuosisatoja vanhaan optimaalisen metsänhoidon ongelmaan: milloin on oikea aika kaataa metsä? Eräs vallalla ollut ratkaisu on ollut maksimoida vuotuinen kuutiotuotos, taloustieteessä maximum sustainable yield (MSY).  Tämä ratkaisu johtaa huomattavan pitkiin kiertoaikoihin eikä pääosin palvele ketään muuta kuin puuteollisuutta suuren tarjonnan ja alhaisen hinnan muodossa. Silti puuntuotoksen maksimoinnin epäoptimaalisuus tuntuu olevan vaikea ymmärtää joillekin metsäammattilaisille vielä tänäkin päivänä. Toinen, muiden muassa maailmankuulun ekonomistin Irving Fischerin ehdottama ratkaisu on maksimoida ensimmäisten hakkuiden nettonykyarvo, jolloin diskonttauksessa käytetään toiseksi parhaan sijoituskohteen tarjoamaa korkotuottoa. Tämä johtaa tulokseen, että metsikkö hakataan heti, kun puiden arvonkasvu metsässä laskee alle puihin sidotun pääoman korkotuoton. Eli heti, kun pystyyn oleviin puihin sidottu pääoma tuottaisi enemmän esimerkiksi säästötilillä, suoritetaan päätehakkuu.

Samuelsonin paperin suurimpia ansioita on osoittaa intuitiivisen kuuloinen Fischerin ratkaisu vääräksi. Oikea ratkaisu löytyykin saksalaisen Martin Faustmannin vuonna 1849 mallimuotoilusta. Tässä niin kutsutussa Faustmannin mallissa maksimoidaan nettonykyarvo äärettömälle määrälle peräkkäin tapahtuvia, identtisiä kiertoaikoja. Eli summataan niin ensimmäisen päätehakkuun nykyarvo kuin jokaisen tulevaisuudessa tapahtuvan päätehakkuun arvo diskontattuna nykyhetkeen. Näin saamme arvon paljaalle maalle, missä kiinni olevaa pääomaa Fischerin ratkaisu ei ota huomioon. Faustmannin mallin ratkaisuksi muodostuukin, että päätehakkuu suoritetaan silloin, kun metsän arvonkasvu laskee alle puissa sidotun pääoman sekä paljaan maan arvon korkotuoton. Loppupeleissä tämä onkin varsin intuitiivinen ratkaisu: lykkäämällä päätehakkuita vuodella menetät esimerkiksi säästötilin tarjoaman korkotuoton puihin sitoutuneelle pääomalle, sekä samalla lykkäät kaikkia tulevaisuuden päätehakkuista saatavia tuottoja. Metsä kannattaa pitää pystyssä niin kauan, kuin metsän arvonkasvu ylittää nämä korkokustannukset.

Faustmannin mallissa tehdään huomattavia oletuksia, mutta näin oppikirjamaisesti se on erinomainen työkalu optimaalisen kiertoajan käsityksen tarkasteluun. Samuelsonin esittämässä mallissa ei esimerkiksi ole harvennuksia, mikä on iso tulonlähde suomalaiselle metsänomistajalle. Malli myös hieman tahattomasti edistää kuvattua kiertoaikaperusteista metsänhoitoa. Uudemmat mallit, jotka sisältävät harvennukset sekä metsän luontaisen uudistumisen osoittavat, että monissa tilanteissa olisi optimaalista jatkaa harvennuksia ikuisesti, ilman päätehakkuita (ns. jatkuvapeitteinen kasvatus). Kuvaavaa on, että jatkuvapeitteinen metsänhoito oli Suomessakin lailla kielletty vuoteen 2014 saakka, päätehakkuukeskeisen metsätalouden vallitessa ajattelua. Kehittyneemmät metsätalouden mallit kuitenkin osoittavat, että optimaalinen metsänhoito riippuu korosta, istutuskustannuksista, kasvupaikasta sekä metsän alkutilasta. Täten on mahdotonta laittaa metsänhoitotapoja paremmuusjärjestykseen, sillä optimiratkaisu on niin tilannekohtaista. Ainakin näin pelkän puutavarasta saatavan kassavirran perusteella.

Julkisessa keskustelussakin kovasti tunteita herättävän jatkuvapeitteisen kasvatuksen kriitikot usein tuovat esille, että ekologisten mallien luontainen uudistuminen ei vastaa todellisuutta. Taloustieteilijät ovat toki ekologien armoilla metsän kasvumallien suhteen ja aihetta on aikaisemmin tutkittu hyvin vähän ”kieltolain” johdosta, joten empiirisiä tuloksia odotellessa kiistely luultavasti vielä jatkuu seuraavat vuosikymmenet.

0
0
11.4.2022 - 12:54

vonenzo

OP
+30
Liittynyt:
24.8.2021
Viestejä:
18

Kiinan poliittinen järjestelmä

Kirjoittajista

Mikael Mattlin on Turun yliopiston valtio-opin professori, joka on aikaisemmin toiminut esimerkiksi Kiinan tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa. Lauri Paltemaa toimii Itä-Aasian historian ja politiikan professorina Turun yliopistossa sekä Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtajana. Juha A. Vuori on Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.

”Mikäli läntisiltä valtavirran politiikan tutkijoilta olisi vuonna 1991 kysytty, miltä Kiinan poliittinen järjestelmä näyttää kolmenkymmenen vuoden kuluttua, harva olisi ehdottanut silloisen poliittisen järjestelmän olevan edelleen voimissaan puolueen täyttäessä sata vuotta vuonna 2021.”

Suurimpia Venäjän hyökkäyksen aiheuttamia tuntemuksia oli itselläkin suuri hämmennys ja epäusko. Miten 2020-luvulla voi suurvalta käyttäytyä meidän maailmankuvastamme katsottuna niin irrationaalisesti? Muun muassa Aleksandr Duginin ajatuksiin tutustuttuani epäusko vaihtui varsin typertyneeseen olotilaan. Venäjä ei ollut missään vaiheessa yrittänytkään peitellä tavoitteitaan ja mielenmaisemaansa. Itse oli vain tyytyväisenä elänyt pää savimaahan tungettuna, Francis Fukuyaman tavoin iloinnut kapitalismin ja liberaalidemokratian voittokulkua omia pierujani haistellen. Tästä oivalluksesta suivaantuneena koin äärettömän tärkeäksi syventyä myös Kiinan sielunmaisemaan, etteivät maailman tapahtumat pääsisi taas yllättämään housut kintuissa.

Tuoreessa kirjassaan Kiinan poliittinen järjestelmä professorikatras käy perusteellisesti läpi tämänhetkisen tutkimustiedon Kiinan järjestelmän historiasta, luonteesta ja toimivuudesta. Ensimmäisenä todetaan tietenkin vastuunvapautuslausekkeena Kiinan sisäisen toiminnan olevan vieläkin musta laatikko, joten tutkimus on vähintäänkin haasteellista. Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Trumpin aikakauteen, jolloin harva se päivä salaista tietoa pääsi vuotamaan julkisuuteen presidentin kansliasta, Kiinan sisäinen toiminta pysyy todella hyvin salassa. Mahdollisena syynä tähän voi olla kovemmat rangaistukset kiinnijäämisestä.

Kiinnostavimpia aiheita ovat tietysti syyt Kiinan huimaan talouskasvuun sekä sen toteutuminen yksipuoluejärjestelmän ja jonkinasteisen komentotalouden alaisuudessa. Lisäksi kiinnostavaa on puolueen vallassa pysyminen kasvavan keskiluokan vaatimusten alla. Käsittääkseni juuri kasvavan keskiluokan lisääntyvät vaatimuksen saada äänensä kuuluviin on usein nähty autoritäärisen vallan uhkana. Lopuksi käyn läpi tutkimusten näkemyksiä Kiinan roolista tulevaisuuden geopoliittisessa ympäristössä.

Kiinan sisällissota nationalistien sekä kommunistien välillä päätyi 1949 nationalistien tappioksi, jotka vetäytyivät Taiwanin saarelle, luoden perustan Kiinan ja Taiwanin kireille väleille. Kommunistisen puolueen johtaja Mao Zedongin surullisen kuuluisa yritys saavuttaa suuri kommunistinen unelma nopealla harppauksella 50-60-luvuilla johti nälänhätään ja kymmenien miljoonien ihmisten kuolemaan. Maon jälkeen 80-luvulla Kiinaa ruvettiin asteittain avaamaan ulkomarkkinoille ja ulkomaisille investoinneille. Tässä puolue teki tärkeän linjanvedon ja julisti, että kommunistinen unelma saavutetaan, mutta vasta sukupolvien päästä. Näin puolueen valta ja ideologia säilyivät tahrattomina, vaikka maassa implementoitiin markkinatalouden mekanismeja. Puolueen johdossa ollut Deng totesikin kuuluisasti ”Kiinan täytyy antaa joidenkin vaurastua ensin”. Toinen tärkeä elementti Kiinan avautumisessa oli asteittainen siirtyminen kohti markkinataloutta. Monia uudistuksia kokeiltiinkin ensin paikallisesti ja onnistuneet kokeilut implementoitiin maanlaajuisesti. Tätä verrataan Neuvostoliiton maiden kokemaan ”shokkiterapiaan”, jossa valtion yritykset yksityistettiin ja markkinat vapautettiin nopealla aikataululla. Jälkeenpäin ajateltuna tämähän oli varsin epäonnistunut käytäntö esimerkiksi Venäjän tapauksessa.

Paikalliset ”lintuhäkkikokeilut” ovat voimissaan vielä tänäkin päivänä. Tiukan keskusjohtoisuuden sijasta puolue ilmoittaa ongelmista tai tavoitteista, mitä maakunnat tai niitä pienemmät hallinnolliset yksiköt kokeilevat saavuttaa omin keinoin. Epäonnistuneet kokeilut siivotaan maton alle ja onnistuneet implementoidaan asteittain laajemmalle alueelle, paikallishallinnon saadessa palkintoja ja arvostusta. Tulosperusteiset taloudelliset tavoitteet johtavatkin alueiden väliseen kilpailuasetelmaan, joka paikallishallinnon palkitsemisen kanssa nähdään johtaneen hyviin tuloksiin. Ongelmiksi muodostuu toki mittareiden kapeus: pelkän BKT:n kasvun tavoittelu on johtanut alueellisiin ympäristöongelmiin ja taloudelliseen epätasa-arvoon, mitä Xin aikakaudella on yritetty suitsia kovemmalla kädellä. Korruptiota ja tilastojen väärentämistä vastaan taistellaan muun muassa tiedottamalla julkisesti näihin syyllistyneistä henkilöistä. Lisäksi alueiden välinen kilpailu on johtanut protektionismiin, joka osaltaan tuottaa tehokkuustappioita. Puhumattakaan ”aavekaupunkien” rakentamisesta kauniimpien tilastojen toivossa.

Muina isoina syinä Kiinan menestyksekkääseen talouskasvuun nähdään valtiovetoinen infrarakentaminen ja halpa ja mobilisoituva siirtotyövoima. Tiukan yhden lapsen politiikan sekä ylirakennetun infran johdosta nämä eivät enää riitäkään ajureina tulevaisuudessa. Tämän päivän ongelmana nähdäänkin liian pieni kulutuskysyntä. Varsinkin 2010-luvulla Kiinan kysyntä oli vahvasti valtion investointivetoinen. Xi Jinpingin aikakaudella onkin nähty Kiinan siirtyneen selvästi kohti Maolaisempaa autoritäärisyyttä, missä valtioyhtiöt ovat palanneet talouden keskiöön. Valtiovallan isoin tapa säädellä taloutta ovat investoinnit, esimerkiksi tekoälyyn ja vihreään siirtymään, jotka nähdään tärkeinä päämäärinä tulevaisuudessa. On tärkeä huomio, että valtiovetoiset investoinnit Kiinassa eivät ensisijaisesti tavoittele taloudellista tuottoa, vaan on työkaluna puolueen päämäärien saavuttamiseksi.

Kiinan talousjärjestelmää voidaan kuvata jonkinnäköiseksi valtionkapitalismiksi kiinalaisin erityispiirtein. Karkeasti voidaan ajatella, että yritysten on lupa temmeltää varsin vapaasti, kunnes ne kasvavat liian isoksi ja valtio puuttuu peliin. Lisäksi varsinkin Xin aikakaudella on korostunut omavaraisuuden tavoittelu, mikä on noussut pöydälle myös muualla maailmassa, saumattomien globaalisten tuotantoketjujen tavoittelun sijaan. Xin ulkopoliittinen retoriikka on muuttunut huomattavasti rohkeammaksi ja ”Kiinan mallin” toimivuutta ylistetään nyt julkisesti. Puolue on myös ruvennut selkeästi korostamaan poliittisen järjestelmän osuutta vaurauden kasvun syynä ja väheksynyt markkinatalouden mekanismien osuutta. Myös kiinalaisia diplomaatteja on kehotettu aktiiviseen etujen puolustamiseen ja heidän kielenkäytössään on nähty selkeästi merkkejä muutoksessa Kiinan suhtautumisessa länteen. Tänäkin päivänä puolueen suurimpiin uhkiin on kirjattu ”Yhdysvaltojen tavoittelema rauhanomainen evoluutio kohti kommunistinen järjestelmän romahdusta ja siirtyminen kohti markkinataloutta ja demokratiaa”.

Kiinan talouden haasteiden yhtenä ratkaisuna Xin johtama puolue näkee Vyöhyke ja tie -hankkeen, jossa koko Euraasian manner yhdistetään yhdeksi kauppavyöhykkeeksi. Tämä uusi silkkitie turvaisi Kiinan energiatuotannon ja lisäisi markkinoita korkean jalostusasteen tavaroille ja palveluille, sekä lisäisi vaurautta eritoten läntisessä Kiinassa. Tästä on Keski-Aasiassa ristiriitaisia mielipiteitä, jopa jonkinnäköistä sinofobiaa. Lisäksi merialueiden kauppareittien turvaamiseksi Kiina on lisännyt sotilaallista läsnäoloaan Kaakkois-Aasiasta Eurooppaan kulkevan reitin varrella, mistä esimerkiksi Intian on ollut huolissaan (ymmärettävistä syistä). Afrikassa Kiina on vahvistanut läsnäoloaan niin taloudellisesti kuin myös sotilaallisesti. Kiinan ensimmäinen alueidensa ulkopuolinen sotilastukikohta on sijoitettu Djiboutiin. Lisäksi Etelä-Kiinan merellä pitkään uinunut konflikti Kiinan, Vietnamin, Malesian, Filippiinien, Indonesian, Taiwanin ja Brunein ristiriitaisista aluevaatimuksista on noussut Kiinan ponnekkaamman ulkopolitiikan päänäyttämöksi. Alueen tilanne kalskahtaa kammottavan tutulta. Kiinan näkemyksen mukaan merkittävä osa koko alueesta on historiallisesti kuulunut Kiinalle. Arktisella alueella Kiina ei vetoa historiallisiin alueisiinsa, mutta vaatii olla mukana neuvottelupöydissä, läheiseen sijaintiinsa vedoten.

Virallisesti Kiinan maailmankuvan on ajateltu olevan moninapainen, jossa vaalitaan konfliktittomuutta, valtioiden suvereniteettia omien asioittensa hoitamiseen ja molempia hyödyttäviä suhteita. Voidaan kuitenkin nähdä, että puoleen pääasiallisena tavoitteena on sen vallassa pysyminen, joka voi johtaa kyseenalaisiin keinoihin. Suur-Venäjän tavoin myös Kiinassa on jo keisariajoilta ollut vallassa käsitys, että sekasorron vallitessa maan sisällä ulkopuoliset tulevat käyttämään hyväksi. Mielenkiintoinen huomio on se, että vaurastuvassa keskiluokassa puolueen kannatus on hyvin korkeaa. Tämä tarkoittaa sitä, että puoluetta vastaan protestointi (ja sen mahdollinen hajoaminen) vaatisi huomattavan suuren kriisin, tai esimerkiksi suuren nöyryytyksen ulkopolitiikassa. Tiukan propagandakasvatuksen johdosta Kiinan nuoriso on hyvin patrioottista, minkä johdosta puolueella on myös julkista painetta kovaan ulkopoliittiseen linjaan. Autoritäärisen otteen kasvaessa ja hurjan talouskasvun ajureiden tullessa tiensä päähän Kiinan talouden kasvu tulevaisuudessa onkin suuri kysymysmerkki.

Itselläni orastava kiinnostus kiinalaisiin tekno-osakkeisiin ja ylipäänsä sijoittaminen Kiinaan koki kovan kolauksen kirjan luettuani, enkä näe sitä tällä hetkellä erityisen kiinnostavana kohteena, varsinkaan näiden kuoriyhtiö-rakennelmien takia, jotka ovat vieläkin Kiinan lainsäädännön mukaan harmaata aluetta. Lainsäädännöstä vielä viimoinen kiinnostava huomio on se, että Kiinan paikallisen kokeilumallin johdosta poliittisen linjauksen muuttuessa laiksi voi kestää vuosia. Tämän takia viranomaisten ja virkamiesten toimintaa ohjaavat enemmänkin poliittiset linjaukset kuin lait, mikä voi johtaa lonkalta vedettyihin tulkintoihin ja huomatttaviin eroavaisuuksiin alueiden ja tapausten välillä.

0
0
5.6.2022 - 11:56

Perassic Park

+332
Liittynyt:
2.3.2020
Viestejä:
170

Venäjän antama oppi on ottaa maariski vakavasti.

'Hyvä sato saadaan härkien voimasta'  -tietää jo vanhan testamentin sanalaskut. Kommunistinen puolue ei koe moraalisia pidäkkeitä antaa pääoman tehdä työtä.

Hallinnon luonne paljastunee kun aika on kypsä, aikajänteen ollessa länsimaisittain ajatellen yli ajan.

 

0
0